Jutellaan toisillemme!

Lapsuudessani meitä pieniä kiellettiin puhumasta tuntemattomille. Se oli hyvä neuvo, jonka kaikki lapset taisivat saada. Valitettavasti meille unohdettiin kertoa, että se koskee vain lapsia.

Me suomalaiset kyräilemme vielä aikuisenakin lapsellisesti tuntemattomia ihmisiä, jotka rohkenevat puhua meille. Mitä kamalaa muka voi tapahtua, jos vastaa ihan kunnollisen näköiselle tavalliselle ihmiselle vaikkapa kaupan kassajonossa tai junassa? Todennäköisesti ei mitään, mutta jotain hauskaa siitä saattaa seurata.

Olen vieraiden kanssa höpöttäjä ja suosittelen sitä lämpimästi. Aloitan tunnustelevasti neutraalilla tai mielellään hassulla pikku kommentilla tai kysymyksellä. Jos kanssaihminen on sitä laatua, joka ei ole päässyt irti lapsuusajan hyvästä neuvosta, niin en kiusaa enempää. Useimmiten minulle kuitenkin vastataan ja saamme aikaan hauskan juttuhetken.

Junassa on aikaa jutella. Uskallatko?

Kokemuksesta voin kertoa, että tuntemattomille puhuminen kannattaa, monestakin syystä:

1. Jutteleminen on hauskaa. Pitkät junamatkat ja jonottaminen kuluvat joutuisasti, jos on juttukaveri. Samalla voi kuulla hauskoja tarinoita, joista on myöhemminkin iloa muille kerrottuina.

2. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Olemme ihan tavallisen näköisiä, mutta jokaisella on oma tarinansa, joka ei näy päällepäin. Joukossa on ihania, sinnikkäitä, inspiroivia ja joskus enemmän tai vähemmän erikoisiakin tapauksia.

Ratikkaa odotellessa juttelin kerran miehen kanssa, jolla oli mukanaan ponin kokoinen irlanninsusikoiran pentu. Huomautin jotain koiran suuresta koosta, ja mies kertoi odotellessamme tarinansa.

Hän tarvitsi tuekseen ison avustajakoiran, koska oli ollut selkäleikkauksessa. Leikkaus oli epäonnistunut ja vienyt tunnon jaloista. Ongelmista huolimatta mies oli positiivinen ja hauska, ja jäin miettimään omaa onnellista osaani ja sitä, miten pienistä ei kannata valittaa. Toivon juttukumppanilleni ja hänen jättimäiselle avustajalleen kaikkea hyvää.

Olen myös istunut junan työskentelyhytissä naisen kanssa, joka jätti minut sanattomaksi. Hän huomasi, että olin kääntämässä tietoiseen läsnäoloon liittyvää tekstiä, ja halusi sen vuoksi näyttää minulle, miten hän osaa puhua kielillä, siis siinä perinteisessä uskonnollisessa mielessä. Tunnistamattomaan pulinan lomasta erottui lause kerrallaan kaunis suomenkielinen rukous.

Näitäkään ihania ja mielenkiintoisia tarinoita minulla ei olisi kerrottavana, jos en juttelisi ihmisten kanssa.

3. Saa ystäviä. Tuntemattomille juttelijat ovat ihan oma rotunsa, jonka jäsenillä yleensä synkkaa hyvin. Minulla on junatuttavuuksia Facebook-kamuina, ja muutamia olen jopa tavannut myöhemminkin; olemme kyläilleet ja käyneet elokuvissa.

4. Voi vaikka oppia jotain. On hyvin todennäköistä, että juttukaverisi on jonkin alan ammattilainen. Ammattilaiset kertovat kysyttäessä mielellään kiinnostavia asioita työstään.

Lentokoneessa olen oppinut vieruskaveriltani porakaivojen tekemisestä ja junassa siitä, millaista on olla kouluttajana YK:n rauhanturvajoukoissa.

Oikaistessani töihin mennessäni Helsingin Ruusutarhan poikki työtekijä kertoi minulle julkisten puutarhojen kansainvälisestä laatuluokituksesta ja siihen kuuluvista vaatimuksista, kuten että kiviportaiden väleissä ei saa kasvaa rikaruohoakaan. Ja siitä, että puutarhan citykanikantaa pitää kurissa citykettuperhe!

5. Jutteleminen luo yhteisöllisyyttä ja positiivisuutta. Juttelemalla kasvottomasta ihmismassasta erottuu oikeita ihmisiä iloineen ja suruineen. Kun oppii muistamaan, että kaupan myyjä tai kadun kanssakulkijat ovat oikeita tuntevia ihmisiä, ei halua olla tyly tai epäkohtelias.

Jutellaan toisillemme! Teemme maailmasta paremman paikan.



#hyvä elämä #positiivisuus

Suuri nettihuijaus

Kaivinkone katkaisi Elisan kaapelin keskiviikkoiltana, ja Suomi lamaantui pariksi tunniksi. Tai siltä ainakin tuntui. Koko maan nettiyhteydet takkuilivat, ja myös moni TV oli pimeänä.

Työntekoni pysähtyi, koska en päässyt tarvitsemiini tietokantoihin. Kotona istuin tovin tylsästi tietokoneeni ääressä mitäs nyt -tunnelmissa, koska en päässyt edes Facebookiin aikaani kuluttamaan.

Tajusin, miten nettiriippuvaisia me kaikki olemme niin työssä kuin vapaa-ajalla.

Tajusin myös, miten meitä käytetään hyväksi tämän riippuvuutemme takia. 

Meitä huijataan antamaan tietoja itsestämme joka taholle, ja haluamme niin epätoivoisesti käyttää kaikkia netissä tarjolla olevia palveluja, että emme kyseenalaista tietojen antamisen tarpeellisuutta.

Ajatellaanpa seuraavia tapauksia:

1. Älypuhelimet. Hankin elämäni ensimmäisen älypuhelimen viime kesänä. Se oli hauska kaikkine sovelluksineen, joilla saattoi tehdä vaikka mitä, kuten navigoida itsensä haluamiinsa osoitteisiin tuosta vain.

Loppukesästä puhelin latasi automaattisesti itseensä suuren päivityksen, ja sen jälkeen mikään ei toiminut. Jokainen sovellus ilmoitti, että sitä ei voi käyttää, ellei avaa Microsoft-tiliä, rekisteröidy ja hyväksy käyttöehtoja.

Oletko koskaan miettinyt, mitä nämä "muut tiedot" ovat?

Käyttöehtoihin kuului mm. se, että kerron Microsoftille henkilötietoni ja annan sille samalla luvan päästä käsiksi mm. Facebookin ystävälistaani ja seurata ainakin jossakin määrin, millä nettisivuilla käyn.

Asia on muotoiltu käyttöehdoissa näin: …”keräämme sinulta joitakin tietoja, jotta voimme tarjota sinulle puhelimen toiminnot ja palvelut, suorittaa tapahtumat, joita olet pyytänyt tai joihin olet antanut luvan, sekä näyttää sisältöä ja mainontaa, joka on räätälöity asetustesi ja mielenkiinnon kohteidesi perusteella.”

Käytännössä sama teksti tarkoittaa kutakuinkin tätä: ”Koska et kuitenkaan vaivaudu lukemaan näitä pienellä kirjoitettuja ja tuhottoman pitkiä käyttöehtoja ennen niiden hyväksymistä, annat meille luvan seurata, millä nettisivuilla käyt ja mitä siellä teet ja myydä tietosi mainostajille. Tosiasiassa vain murto-osaa antamistasi tiedoista tarvitaan varsinaisesti sovellusten toimintaan.”

Tätä varten puhelimella on myös niin ikään käyttöehdoissa mainittu mainontatunnus, jonka avulla yhtä puhelinta ja siten yhtä henkilöä koskevat eri päivien netin selaustiedot voidaan yhdistää. Mainontatunnuksen voi ottaa pois käytöstä, mutta vain, jos on hoksinut käyttöehdoista sen olemassaolon. Huomasitko sinä?

Rekisteröityessäni tunsin itseni huijatuksi, sillä minut pakotettiin antamaan lupa tietojeni käyttöön mainostarkoituksiin voidakseni käyttää puhelintani.

2. Kaikkeen täytyy rekisteröityä. Edes lehtitilauksen peruminen ei onnistu netin kautta, ellei ensin rekisteröidy ja kerro samalla vähintäänkin osoitettaan, puhelinnumeroaan, ikäänsä, ja mitä nyt milloinkin rekisteröitymisen varjolla satutaan kysymään.

Puhelimella tehtynä tilauksen perumiseen riittää yllättäen pelkkä laskusta löytyvä tilausnumero. Miksi netissä siis halutaan minusta kaikki nämä tiedot?

Jopa eräs nettisanakirja kehottelee nykyisin käyttäjiään rekisteröitymään! Tämä on tyypillistä monille muillekin nettisivuille.

Luetko nettipalveluiden käyttöehdot ennen niiden hyväksymistä. Kannattaisi lukea. 

Useinkaan rekisteröityminen ei sinänsä ole tarpeen palvelun käyttämiselle, vaan meiltä likimain huijataan mahdollisimman paljon mainostajille hyödyllistä tietoa. Ja siinä onnistutaan, koska kuka todellakaan jaksaa lukea käyttöehtoja halutessaan vain nopeasti sivustolle tekemään sen, mitä oli tekemässä? Rasti ruutuun ja eteenpäin.

3. Hassut nettitestit. Oletko hyvä työntekijä? Mikä on eläinpersoonallisuutesi? Mikä kirjallisuuden hahmo olet? Mikä väri olet?

Niin hölmöä testiä ei olekaan, ettemmekö haluaisi tietää. Esimerkiksi Facebook on testejä tulvillaan. Vastatessamme olemme jo valmiiksi rekisteröityneet, joten vastauksemme on helppo yhdistää muihin tietoihimme. Toki ne pystytään jäljittämään tietokoneeseemme muutenkin.

Paljastamme testeihin vastatessamme lempiruokamme, harrastuksemme, lastemme iän ja lukumäärän, terveydentilamme, työpaikkamme, siviilisäätymme ja ties mitä muuta henkilökohtaista.

Mieti tarkkaan, haluatko todella tietää.

Nämä nettitestit ovat se kaikkein suurin huijaus, jolla meistä kerätään tietoja.

Useimpia tietoja ei tarvita testivastauksen laskemiseen. Mitä merkitystä ansioilleni työntekijänä on esimerkiksi sillä, montako tuntia yössä nukun? Tai sillä, onko minulla lemmikkieläimiä? Silti niitä kysytään.

Useimmissa testeissä näyttää olevan vain yksi tai kaksi aiheeseen liittyvää kysymystä, joiden perusteella vastaus annetaan. Muiden vastausten avulla saatuja tietoja käytetään muiden meistä kerättyjen tietojen kanssa kohdistettuun mainontaan ja profilointiin.

Tietojen keräämisen on tarkoitus tapahtua niin, että ketään ei voi tunnistaa, mutta tapahtuuko se? Väärin käytettyinä tiedot voidaan yhdistää yhteen henkilöön, ja silloin hänestä tiedetäänkin jo todella paljon.

Olemme säälittäviä addikteja, jotka luopuvat luottavaisina ja kyselemättä yksityisyydestään saadakseen vastineeksi päivän annoksen nettiä. Suosittelen lämpimästi käyttöehtojen lukemista ennen kyseisen ruudun rastittamista.


Lisää tietoa nettitesteistä englantia osaaville täällä ja täällä.

Missä vaiheessa ihminen menettää ihmisarvonsa?

Suomessa asuvia ISIS-järjestön taistelijoita on palaamassa väkivaltaisen terroristijärjestön riveistä takaisin Suomeen. Joku voisi ajatella, että heidät pitäisi karkottaa maasta. Se on väärin ajateltu. He ovat työikäisiä, arvokkaita ihmisiä, joille täytyy päättäjien mielestä ihmisoikeuksien nimessä tarjota apua ja mahdollisuus elää Suomessa. Siihen verovaramme toki riittävät.

Joissakin vankiloissa jopa yli 50 % tuomiotaan istuvista on ulkomaalaisia. Joku voisi ajatella, että Suomella ei ole velvollisuutta elättää heitä verovaroillamme kansainvälisesti katsoen varsin lokoisissa vankiloissamme, vaan heidät pitäisi karkottaa sinne, mistä ovat tulleetkin. Väärin ajateltu. He ovat työikäisiä, arvokkaita ihmisiä, joita pitää päättäjien mielestä ihmisoikeuksien nimissä suojella oman maansa ankarilta vankilaoloilta. Kyllä meidän verovaramme riittävät siihen.

Suomessa asuva somalialainen mies tuomittiin Somaliassa kuolemaan murhasta. Hän ei ole Suomen kansalainen. Ihmisoikeuksien nimissä verovaroillamme rahoitettu diplomatiakoneisto mobilisoitiin pelastamaan tätä työikäistä miestä kuolemalta, ilmeisesti tuomalla hänet Suomeen turvaan. Siihenkin verovaramme riittävät.

Hyvä niin, en itsekään hyväksy kuolemantuomiota, sillä sen täytäntöönpanijat tekevät mielestäni itse asiassa juuri saman mistä tuomittua syytetään eli murhaavat.

Mutta mutta. Tällä viikolla uutiskynnyksen ylitti taas tapaus, jossa yli 70-vuotias venäläinen nainen päätettiin karkottaa yksin takaisin Venäjälle. Tytär, hänen ainut lapsensa, asuu Suomessa ja olisi pitänyt hänestä huolta. Venäjällä tällä mummolla taas ei ole lapsia tai muita lähisukulaisia, jotka huolehtisivat hänestä.

Elämän ilta Suomessa ei välttämättä ole aurinkoinen.

Karkotuspäätös tuli käsittämättömästi sillä perusteella, että äitiä ei lasketa lähisukulaiseksi ja että hän saa hoitoa myös kotimaassaan. Tyttären kun oletettiin pystyvän pistäytymään riittävän usein rajan takana katsomassa, että dementiaa sairastavalla äidillä on kaikki hyvin.

Mihin ihmisoikeudet ja inhimillisyys nyt unohtuivat? Koskevatko ne vain nuorempia, jotka pystyvät huolehtimaan itse itsestään, vaikka sitten muiden hyvinvoinnin ja omaisuuden kustannuksella?

Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun vanhus saa karkotuspäätöksen siitä huolimatta, että oma perhe haluaa huolehtia hänestä. Vanhusten hyvinvointi ei selvästikään ole päättäjien listalla. Verovaroja siihen ei ainakaan haluta sijoittaa.

Tämä välinpitämättömyys ei rajoitu vain oleskelulupapäätöksiin, vaan näkyy vanhustenhuollossa ylipäänsä. Sen määrärahoja ollaan taas supistamassa. 

Sairaaloiden vuodeosastot ovat surullisia vanhusten varastointipaikkoja, jossa alipalkattu ja ylityöllistetty henkilökunta hädin tuskin ehtii huolehtia välttämättömistä asioista.

Kuvaavaa on vastaus, jonka tuttavani sai kotikaupunkini sairaalassa, kun hän tuli vuodeosastolle miestään katsomaan ja huomasi, että tämän ruoka kökötti jäähtyneenä ja koskemattomana yöpöydällä. Tuttavani kertoi pahoillaan hoitajalle, että mies ei ollut saanut ruokaa, koska kukaan ei ollut syöttänyt häntä. ”Ei siihen kuole, jos jää yksi ateria syömättä”, tiuskaisi hoitaja.

Onko vanhus oikea ihminen vai vain vaivalloinen paketti?

Inhimillisyys einäytä olevan kovinkaan kovassa kurssissa vanhustenhuollossa. Vanhuksista on tullut siirreltäviä paketteja, joiden ihmisarvo jää sairaalan ovien ulkopuolelle. Missä vaiheessa ihminen menettää ihmisoikeutensa ja -arvonsa? Onko hän arvokas ja ansaitsee inhimillistä kohtelua vain niin kauan, kuin hän ei ole muista riippuvainen? Miksi emme enää kykene tuntemaan empatiaa heikompia kohtaan?

On surullista, että verovarojen käytöstä ja vanhusten kohtalosta ovat päättämässä henkilöt, jotka eivät kykene tuntemaan minkäänlaista myötätuntoa ikääntyneitä kansalaisia kohtaan, jotka ovat jo elämäntyönsä tehneet ja lapsensa kasvattaneet ja olleet mukana rakentamassa maailmaa, jossa elämme. 

Päättäjien pitäisi muistaa, että kaikki me vanhenemme, ja jonakin päivänä he ovat itse avun tarvitsijan asemassa ja saavat silloin ne niukat palvelut, joita ovat itse olleet leikkaamassa. 

Päivitys aikaisempaan ”renttukirjoitukseen”

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miksi naiset aina rakastuvat renttuihin. Uusin Kodin Kuvalehti (nr 22, ilm. 13.11.2014) katsoo asiaa toiselta kannalta ja kysyi 13 naiselta, mikä suomalaisessa miehessä on parasta. Useimmiten mainittiin rehellisyys ja luotettavuus. 

Muutama nainen mainitsi myös niitä asioita, joissa olisi parantamisen varaa. Ne olivat juuri niitä juttuja, joita rentut osaavat ainakin teeskennellä, joten ottakaapa vinkistä vaari, kaikki kunnon miehet:

”Välillä voisi olla enemmän actionia ja suurieleisyyttä. Voisi vaikka panostaa syntymäpäivinä.”

”Miehet voisivat kuitenkin puhua avoimemmin ja huolehtia itsestään, terveydestään ja ulkonäöstään enemmän.”

”Suomalaiset miehet voisivat näyttää enemmän tunteitaan ja olla spontaanimpia.”

”Aloitteita he voisivat tehdä rohkeammin.”

Kirkko on hukannut sanomansa

Seurakuntavaalit olivat ja menivät. Minua vähän hävettää tunnustaa, että en äänestänyt. Äänestysmotivaatio puuttui, sillä kirkolla ei ole enää merkitystä tavallisen ihmisen arjessa. Ilmeisesti muut ovat samaa mieltä, sillä äänestysprosentti laski entisestään.

En syytä vähäisestä kiinnostuksesta laiskoja ihmisiä, vaan kirkkoa. Kirkko on vieraantunut elämästä. Kuinka monta kertaa vuodessa kohdalle osuvat häät, hautajaiset tai ristiäiset? Lopun aikaa kirkon sanoma ei kosketa.

Kirkosta on tullut sisäänlämpiävä oman henkilökunnan kerho. Se pyörittää omia rituaalejaan ja omaa terminologiaansa, joka on niin abstraktia, että ei avaudu tavalliselle tallaajalle.

Puitteet ovat kauniit, mutta
kirkko ei osaa tarjota lämpöä ja lohtua.

Joulukirkkoa lukuun ottamatta en käy kirkossa, sillä liturgia on minulle vain tyhjiä sanoja, joiden merkitys ei avaudu. Surullista kyllä jumalanpalvelus ei anna minulle mitään. Lähinnä siitä jää hämmentynyt olo: Onko ymmärryksessäni vikaa, kun en tajunnut?

Niinä kertoina, kun olen kirkossa käynyt, päivän sana, pari ilman kontekstia esitettyä lausetta, on kyllä luettu, mutta jätetty sitten ilmaan roikkumaan ilman minkäänlaisia selityksiä. Jäin miettimään, mitä se oikeastaan tarkoitti ja miten sen pitäisi koskettaa minua jokapäiväisessä elämässäni. Oliko se elämänohje, ja jos oli, niin millainen? Miksi se ylipäänsä luettiin?

Sitten seuraa saarna. Lisää jähmettyneitä fraaseja jotka eivät herää eloon. Mikä on suorasanaisesti selitettynä vaikkapa ”autuus” tai ”pelastus”, tai mitä merkitsee ”vanhurskaus” arkeen sovellettuna? Miten ne näkyvät omassa elämässämme? Voisiko joku vihdoin selittää ihan tavallisella suomen kielellä ja tavallisilla sanoilla?

Vaikeaselkoisuus on sääli, sillä juuri näinä aikoina kirkkoa tarvittaisiin. Sen sanoma toisi lohtua niin monille, jos kirkko pystyisi pukemaan sen ymmärrettävään muotoon.

Esimerkiksi eräs kristinuskon kulmakivistä, lähimmäisenrakkaus, tarkoittaa heikompien auttamista ja sitä, että selviämme toistemme avulla. Enpäs vain ole kuullut tätäkään konkreettista kehotusta koskaan saarnastuolista, vaikka rakkaudesta on kyllä puhuttu kovin abstraktein sanakääntein.

Ruokaa silmille, entä sielulle?

Tässä mielessä herätysliikkeet ovat oivaltaneet jotakin. Ne tuovat uskonnon ja Raamatun sanoman lähelle ihmistä. Niin ärsyttäviä kuin nämä ovikellon soittelijat joskus ovatkin, heidän uskonsa on elävää ja näkyy arjessa periaatteina, joiden mukaan eletään. Sanoma selitetään seurakunnan jäsenille ja muille kiinnostuneille selkeäsanaisesti ymmärrettävästi: Raamatussa sanotaan näin ja meidän mielestämme se tarkoittaa käytännön elämässä tätä.

Herätysliikkeiden jäsenet toteuttavat käytännön kristillisyyttä ja puhaltavat yhteen hiileen. Jehovan todistajien valtakunnansalit nousevat talkootyönä. Helluntailaiset auttavat toisiaan ja ulkopuolisiakin siinä missä apua tarvitaan, olipa se sitten lasten vahtimista tai kaupassa käyntiä.

Kirkko – valoa pimeässä vai
pelkkää byrokratiaa ja sanahelinää?

Luterilainen kirkko muhii välinpitämättömänä arjesta irrallaan omassa erinomaisuudessaan, kerää veroja ja voivottelee jäsenmääränsä laskua. Ja mikä pahinta, antaa päiviräsästen ja muiden Raamatulla päähän mätkijöiden puhua puolestaan, vaikka heillä ei siihen valtuuksia olekaan.

Kuitenkin luterilaisella kirkolla olisi kirkollisverojen tukemana lähtökohtainen mahdollisuus nousta herätysliikkeitä suuremmaksi hyväksi voimaksi, jos se tarttuisi tilaisuuteen ja astuisi korkeuksistaan ihmisten keskelle osallistumaan ja luomaan yhteisöllisyyttä. Kirkkoa ja sen sanomaa tarvitaan, mutta se ei osaa vastata haasteeseen.

Kirkon Facebook-sivut ”Kirkko Suomessa” ovat lähinnä sitä elävää sanomaa ja yhteyttä arkeen, jota kirkon tulisikin tarjota: lohtua, inhimillisyyttä ja konkreettista opastusta käytännön kristillisyyteen. 

Jos kirkko olisi liikeyritys, jonka tulos mitataan henkisen hyvinvoinnin levittämisenä, se olisi konkurssissa. Liikkeenjohdon termein sanottuna kirkon arvot ovat ehdottoman hyvät, mutta missio on unohtunut, visio puuttuu ja sitä myötä strategiaakaan ei ole. Kirkon on aika katsoa peiliin ja päivittää itsensä nykyaikaan.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Ystäväni lopetti juuri suhteen renttumiehen kanssa. Mies piti itseään sivistyneenä ja osasikin halutessaan käyttäytyä. Ystävääni hän kuitenkin kohteli ylimielisesti, vähätteli ja nimitteli kaikkien luuserimiesten sanavarastoon kuuluvalla H-sanalla.

Fiksuna naisena ystäväni kyllästyi pian moiseen tyhjäntoimittajaan ja korkeakoulupudokkaaseen ja lopetti suhteen. Renttumies jäi etsimään uutta elättäjää ja minä ja ystävämme ihmettelemään samaa kuin niin monet muutkin aikaisemmin: Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Tässä pohdinnan tulos:

1. Renttuja on enemmän saatavilla. Hyvät miehet napataan pelistä pois heti kättelyssä. Renttumiehiä sitoutuu samaan tahtiin kuin kunnon miehiäkin, mutta heitä pistetään kelvottomina kierrätykseen tiuhaan tahtiin. Siksi varsinkin varttuneempia renttuja on vapailla markkinoilla enemmän kuin kunnon miehiä, joista pidetään kiinni.

2. Rentut osaavat jutella. Rentulla on usein suuret luulot itsestään, ja siksi he eivät ole ujoja. He ovat kehittäneet iskemisen taidon huippuunsa ja osaavat kehua ja lirkutellakin uskottavasti. Ovathan he saaneet paljon harjoitusta, koska heidän suhteensa eivät kestä, ja haku on päällä vähän väliä. Juttelu taas tehoaa naisiin kohdan 3 takia.

3. Kunnon miehet ovat huonoja juttelemaan. Kunnon suomalaismiehet eivät lirkuttele naisille, ja valitettavasti eivät edes uskalla jutella ihan tavallisiakaan. Heillä on mystinen luottamus siihen, että naiset vain itse huomaavat, että nurkassa hiljaa istuva mies on hyvä ja hauska tyyppi.

Ei toimi. Naiset pitävät siitä, että heidät huomataan ja heille jutellaan. Enkä tarkoita, että mennään humalassa örisemään että teille vai meille. Mutta jutella saa mielellään, vaikka säästä, jos ei muuta keksi. Mukavia jutteleva mies on päivän piristys.

Tämä asia taas liittyy läheisesti siihen valitukseen, että ulkomaalaiset miehet tulevat ja vievät suomalaiset naiset. Niin vievät, jos suomalaismiehet eivät opettele jutustelun jaloa taitoa. Jutella voi vaikka muuten vaan, ei aina iskemismielessä.

Wienissä ja USA:ssa asuessani tapasin mukavia, juttelevia miehiä kaikkialla. Kuntosalilla, bussissa, jäätelökioskin jonossa, ruokakaupassa. Kyseessä eivät läheskään aina olleet iskuyritykset vaan vaikkapa ajan tappaminen jonottaessa tai pelkästään se, että jutteleminen on mukavaa. Jutusteluista ei useinkaan seurannut muuta kuin hyvä mieli - eikä ollut tarkoituskaan - mutta jos juttukaverin kanssa synkkasi, niin saatoimme päätyä treffeille, joskus jopa useammillekin.

Siinäpä teille vinkki, suomalaismiehet: uskaltakaa jutella! Vallatkaa tämä maaperä rentuilta!

4. Kunnon miehet eivät ulkonäöllä koreile. Renttumiehet ovat keksineet toisenkin naisiin vetoavan asian: siistin ulkonäön. Ensivaikutelma syntyy ulkonäön perusteella. Hyväkään tyyppi ei houkuttele, jos pukeutuu verkkareihin, kulahtaneeseen T-paitaan ja linttaan astuttuihin lenkkareihin.

Myös parturissa saa käydä. Ponnari toimii vain, jos hiuksia on paljon. Niskaan rotanhännäksi vedetty hiirenvärinen ruikula on yhtä houkutteleva kuin takaraivolta otsalle vedetyt hiukset, joilla ei todellakaan saa alkavaa kaljua piiloon.

Renttumies tekee onnettomaksi.

Summa summarum: Suomalaiset kunnon miehet, olette ihania ja luotettavia. Opetelkaa näyttämään tämä ihanuutenne naisillekin ja pelastakaa meidät renttumiehiltä!

Loppusanat: Ystäväni seikkailusta renttumiehen matkassa oli tuloksena tämä blogikirjoitus ja lämminsydämiselle ystävälleni hyvä renttuvainu. Hän on nyt onnellisessa suhteessa ihanan kunnon miehen kanssa. Renttumies stalkkaa edelleen ystäväni Facebook-sivua, lähettää sähköposti- ja tekstiviestejä ja yrittää saada ystävääni takaisin vuoroin lirkuttelemalla ja vuoroin haukkumalla tyhmäksi, kun jätti niin (muka) ihmeellisen miehen. Se on turhaa, sillä ystäväni sydän on kylmennyt häntä ja muita renttumiehiä kohtaan ikuisiksi ajoiksi.


#renttu, #miehet, #ihmissuhteet #"miksi naiset aina rakastuvat renttuihin"

Kateuden päivä

Käsillä on taas kansallinen kateuden päivä. Vuoden 2013 verotiedot ovat kaikkien kansalaisten tarkasteltavina.

Halutessamme voimme jälleen saada uusimman tilannekatsauksen siitä, keitä naapureistamme, tuttavistamme ja työkavereistamme meidän täytyy kadehtia ja keitä kohtaan saamme salaa tuntea ylemmyyttä.

Tätä omituista käytäntöä perustellaan avoimuudella ja julkisen keskustelun herättämisellä. Ihanko totta?

Minusta näyttää kovasti siltä, että ne, jotka jaksavat näin kiinnostua muiden tuloista, eivät ole niitä yhteiskunnallisesti aktiivisimpia keskustelijoita, pikemminkin heitä voisi kutsua yhteiskummallisiksi kyräilijöiksi.

Suurilla paikkakunnilla ihmisillä on työnsä ja harrastuksensa, ja he saattavat jopa oikeasti vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin osallistumalla erilaisten järjestöjen ja yhdistysten toimintaan. On pienituloisia ja suurituloisia, ja se on normaalia elämän kulkua. Muiden asioiden urkkijoita löytyy kyllä, mutta suhteellisen harva jaksaa tuhlata energiaansa muiden tulojen vahtimiseen.

Pienemmillä paikkakunnilla tilanne näyttää olevan toinen. Harrastusmahdollisuudet ovat rajallisemmat ja työtäkään ei riitä läheskään kaikille. Silloin on hyvin aikaa kartoittaa, mihin itse sijoittuu oman paikkakuntansa tuloasteikolla. Tämä on ilmeisesti yllättävän suosittua, sillä esimerkiksi Kainuussa myytiin pikkumarketeissakin vielä ainakin pari vuotta sitten yksityisen toimijan julkaisemaa luetteloa verotiedoista, kukin kunta asukkaineen sievästi erikseen lueteltuna.

Mitä näillä tiedoilla sitten tehdään? Isoilla paikkakunnilla en ole koskaan joutunut osalliseksi keskusteluihin, joissa verotietoja olisi puitu. Maaseudulla ne sen sijaan näyttävät tarjoavan kätevää oheismateriaalia sille, kun päätetään, miten oman kylän väkeen suhtaudutaan.

Suomalainen vakio-oletus – joka tosin kummunnee puhtaasta alhaisesta kateudesta – on se, että omalla rehellisellä työllä ei voi vaurastua, vaan toisen varallisuus on mystisesti itseltä pois. Sen sijaan, että toisen menestyksestä iloittaisiin ja haettaisiin inspiraatiota, ryhdytäänkin kyräilemään ja puhumaan selän takana pahaa.

Uskokaa vain kaupunkilaiset, niin se menee, sen verran olen päässyt näitä pikkupaikkakuntien juttuja seuraamaan. Mitään yhteiskunnallista avoimuuskeskusteluja näiden tietojen pohjalta ei ole koskaan syntynyt. Kommentteja tyyliin ”Mitä sekin täällä töissä tekee, sillähän on rikas mies” olen kyllä kuullut keskusteluissa surullisen usein, jopa esimiesportaan edustajilta.

Me suomalaiset olemme hyvin tarkkoja yksityisyydestämme. Jos joskus joudummekin (oi kauhua!) puhumaan tuntemattomille, keskustelukumppanin nimen tai ammatin kysyminen on tunkeilevuudessaan liki sopimatonta, tai ainakin kysymys täytyy jotenkin perustella.

Yliopistollakin anonymiteettiä suositaan: Tenttitulokset julkaistaan vielä ilmoitustaululla, mutta vain opiskelijanumerona ja arvosanana. Opiskelijoita kehotetaan huolehtimaan oman numeronsa salassa pitämisestä samalla tavalla kuin sosiaaliturvatunnuksestaan. Olkoon niin, mutta miksi sitten verotietojen pitää olla kaiken kansan reposteltavissa?

Erityisesti käy sääliksi julkkiksia, joiden tulot kirkuvat joka lehdissä suurin otsikoin. Otsikot ovat suuria siksi, että ne myyvät. Miten muka tämä edistää avoimuutta ja yhteiskunnallista keskustelua? Jos artisti on 300 päivää vuodessa tien päällä ja ansaitsee tällä varsin rankalla tavalla huomattavia summia, miten asian julkaiseminen edistää yhteiskunnan hyvinvointia?

En näe verotietojen julkaisemiselle mitään muuta syytä kuin kateuden ja halpamaisuuden ruokkimisen. Mitä hyvää tästä tavasta on koskaan seurannut? Eikö olisi aika siirtyä maailmalla yleisesti käytettyyn tapaan jättää ihmisten tulot heidän omaksi asiakseen?

#verotiedot

#kateuden päivä

Vuodeosasto - hyvää vanhustenhoitoa vai hidasta murhaa?

Olen nykyisin säännöllinen vieras kotikaupunkini sairaalan vuodeosastolla. Se, mitä siellä näen, saa minut raivoihini ja pohjattoman surulliseksi. En ole kohdannut missään niin suurta ja järjestelmällistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä kuin siellä.

Isälläni on pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Tähän syksyn asti äitini on hoitanut häntä kotona. Isäni voimien ja toimintakyvyn hiipuessa hän vietti ensin yhden ja sitten kaksi viikkoa kuukaudessa sairaalan vuodeosastolla, jotta äitini sai välillä levähtää.

Kahden viikon sairaalajakson jälkeen kotiin tuli aina entistäkin sekavampi mies, joka oli niin heikko, että pääsi hädin tuskin kävelemään. Äitini hoidossa isä toipui kahdessa viikossa sairaalajaksoa edeltävään kuntoon, alkoi kävellä paremmin ja puhekin luisti taas.

Tänä syksynä isän tila on edennyt siihen pisteeseen, että 80-vuotias äitini ei enää pystynyt huolehtimaan isän vessareissuista, pesemisestä ja pukemisesta yksin kotona, ja isä oli siirrettävä pysyvästi sairaalan vuodeosastolle. Aloimme ymmärtää, miksi isä oli aina kotiin tullessaan aina niin huonokuntoinen.

Esimerkiksi sopii hyvin parin viikon takainen käyntini isää katsomassa. Hän nukkui pyörätuolissa oleskeluhuoneessa. Emme mieheni kanssa saaneet häntä hereille yrityksistämme huolimatta. Kysyin ainoalta näköpiirissä olevalta hoitajalta, onko isälleni annettu rauhoittavia, mutta hän ei tiennyt, koska oli juuri tullut töihin. Tämä on vakiovastaus, jonka olemme saaneet lukuisia kertoja, kun olemme yrittäneet tiedustella isäni lääkityksestä. Muut hoitajat istuivat mukavasti henkilökuntaa täynnä olevassa kahvihuoneessa, ja heitä ei ilmeisesti sopinut häiritä.

Lopulta isäni saatiin vuoteeseen farssin jälkeen, johon liittyi käsistä repimistä, turhia komentoja nousta itse ylös ja nosturi, jonka akku osoittautui tyhjäksi siinä vaiheessa, kun nostoliinat oli jo pakotettu tuskasta huutavan isäni alle.

Jäimme istumaan vuoteessa makaavan isäni seuraksi, sillä kokemuksesta tiesimme, että illallisen saanti ei ole varmaa, jos omaiset eivät huolehdi asiasta. Isän päiväkahvi ja pullaviipalekin löytyivät koskemattomina vessasta lavuaarin vierestä.

Iltaruoka kärrättiin huoneeseen klo 15.30. Sinipukuinen hoitaja iski tarjottimen pöytään isää tai meitä tervehtimättä ja käski meidän syöttää isän. Ei siinä mitään, juuri siksihän olimme paikalla vielä puoli tuntia vierailuajan jälkeen. Olisin vain odottanut hoitajalta hieman ystävällisempää suhtautumista sen sijaan, että hän tylysti komentaa meitä hoitamaan tehtävän, josta hänelle maksetaan.

Tuumasin, että mitenhän tuo onnistuu, kun isäni makaa velttona sängyssä. Kyllä kuulemma onnistuu. Mutta kun isä on makuuasennossa eikä jaksa nousta ylös. No nosta sänky ylös. No kerro miten. Hoitaja ampaisee sängyn viereen ja polkaisee äkkinäisesti sängyn nostokoneistoa. Taas isäni, jota hän ei vaivautunut varoittamaan aikeistaan, huutaa yllättyneenä. Nainen säntää tiehensä ja syötän isän.

Kerroin vierailustamme äidille ja ihmettelin samalla vessasta löytynyttä iltapäiväkahvia. Iltapäiväkahvista äitini ei tiennyt, mutta hänelle on kerrottu, että iltakahvin ja sen kanssa tulevan iltapalan saavat vain ne, jotka pystyvät itse syömään. Eli käytännössä ei kukaan. Ei kuulemma ehditä auttaa. Se tarkoittaa, että muutenkin heikot vanhukset ovat joka päivä ilman ruokaa tai juomaa neljästä iltapäivällä aamukahdeksaan. Se tarkoittaa 16 tuntia. Kuinka moni terve ihminen on syömättä 16 tuntia vuorokaudessa laihtumatta ja heikkenemättä? Tai ylipäänsä?

Asiaa pahentaa se, että osastolla käytetään runsaasti rauhoittavia lääkkeitä. Opamoxia, joka saa isäni kaatuilemaan. Serenasea, jonka vaikutus kestää neljä päivää ja joka aiheuttaa lähes koomamaisen tilan ja pahentaa dramaattisesti isän sydämen vajaatoimintaa. Muista annetuista rauhoittavista ei ole tietoa, koska yritämme epäonnisesti aina kysyä niistä juuri vuoroon tulleelta hoitajalta.

Alzheimer-potilaat ovat tyypillisesti levottomia ja kykyjensä mukaan aktiivisesti liikkuvia. Rauhoittavat lääkkeet helpottavat hoitajien työtä, kun kemiallisesti sänkyyn sidottuja potilaita ei tarvitse paimentaa. Niiden potilaille aiheuttamista hyödyistä en ole vielä päässyt perille.

Karmaisevinta on erään äitini ystävän puolison tarina. Mies makaa osastolla Serenasella huumattuna eikä enää ole hereillä juuri ollenkaan. Koska hän ei ole hereillä, hän ei myöskään saa ravintoa, vaan kuivuu ja laihtuu silmissä. Hoitajat sanovat, että ei voi antaa ruokaa, kun hän ei syö. Hänen vaimonsa on pyytänyt, että rauhoittavan antaminen lopetettaisiin edes siksi aikaa, että mies heräisi ja voisi itse syödä. Ei kuulemma käy, kun on lääkärin määräys antaa rauhoittavia. Tippaa ravintoliuosta tai edes nesteytystä varten lääkäri ei näytä määränneen.

Vaimo ei uskalla valittaa, koska pelkää, että valituksesta seuraa kosto ja vielä huonompaa kohtelua. Eilen vuodeosastolla käydessäni puolisojaan hoitavat urheat vanhat naiset itkivät sairaalan käytävällä yhdessä nälkään kuolevaa, luurangoksi laihtunutta miestä. Hoitajia käytävällä ei näkynyt.

Jätän tahallani kyseisen sairaalan nimen mainitsematta. Tarkoituksenani ei ole mustamaalata yksittäistä hoitoyksikköä, vaan kiinnittää huomiota siihen, miten vanhuksia Suomessa hoidetaan. 

Siltä varalta, että pelättyä kostomentaliteettia todella esiintyy, haluan sanoa, että äidilläni tai hänen ystävillään ei ole ehdottomasti mitään tekemistä tämän blogikirjoituksen kanssa, eikä heihin tai heidän puolisoihinsa ole tarpeen kohdistaa minkäänlaista kostoa. 

Hajuvesiterroristit

Istun junassa. Käytävän toisella puolella istuva nainen on holvannut päälleen reilun annoksen parfyymiä ennen matkaan lähtöä, ja koko junanvaunu lemuaa makean tunkkaiselta. Korviini alkaa koskea, ja pian ne menevät lukkoon. Päätä särkee. Imelä haju alkaa jo maistua suussakin.

Olen yliherkkä hajusteille. Ilmeisesti en ole ainut, sillä pikku hiljaa vaunusta alkaa kuulua epäilyttävän runsaasti vuotavien nenien tuhinaa ja kuivaa yskää.

Tunnen vihaa hipovaa inhoa lähelläni istuvaa hajupommia kohtaan. Hän on varastanut raikkaan hengitysilmani ja pilannut sen kemikaaleilla. Nainen on varmasti ihan mukava tavallinen ihminen, mutta mieluiten heittäisin hänet ulos junasta heti tilaisuuden tullen, jotta oloni helpottuisi ja pystyisin taas hengittämään irvistämättä mielessäni jokaisen hengenvedon myötä.

Jos mahdollista, pyrin poistumaan tilanteista, joissa joku terrorisoi ympäristöä voimakkailla hajusteilla. Aina pakoon ei pääse, ei ainakaan kohtuullisin keinoin. Siksi hartain toiveeni on, että hajusteet jätettäisiin laittamatta ainakin teatteriin, elokuviin ja matkalle lähtiessä.

Pahinta ovat kuntosalilla ja varsinkin ohjatuilla tunneilla parfyymipilvessä kekkaloivat naisihmiset. Treenit ovat pilalla, jos henki ei kulje, ja taaskaan ei auta muu kuin pako. Onneksi monet kuntosalit ovat jo havahtuneet ongelmaan ja pyytävät asiakkaita tulemaan salille ilman hajusteita.

Parfyymit ovat nykyisin suosittuja, ja surullisen moni käyttää niitä, vaikka ei osaakaan. Hajuvedet ovat voimakkaita, pieni määrä riittää, ja vaikka tuoksu ei enää tunnukaan omaan nenään, muut kyllä haistavat sen. Parfyymia ei tarvitse lisäillä pitkin päivää tai käyttää montaa suihkausta kerrallaan. Klassinen konsti on suihkauttaa hajuvettä ilmaan YKSI suihkaus ja kävellä sitten syntyneen sumun läpi. Enempää ei tarvita.

En saata edes kuvitella, miltä astmaatikosta tuntuu, kun hän joutuu näiden myrkkypilvien ympäröimäksi monta kertaa päivässä kaupungilla, julkisissa kulkuneuvoissa, luennoilla, töissä, jopa porraskäytävissä, jonne haju jää lemuamaan pitkäksi aikaa. Missä vaiheessa jatkuva altistus muiden turhamaisuuden takia käy astmaa potevalle hengenvaaralliseksi?

On ironista, että nämä yliparfymoidut hajuherneet yrittävät tehdä itsestään viehättävämpiä kaatamalla päälleen lemusta päätellen kokonaisen pullollisen hajuvettä, mutta itse asiassa vaikutus on päinvastainen.

Jokainen nainen lienee lapsena leikkinyt hienoa rouvaa ja laittanut jalkaan äidin liian suuret korkokengät, kaulaan kaikki kimaltavimmat kaulakorut ja ehkä peräti vielä äidin huulipunaakin. Pikkutytöltä tämä on hellyttävää, mutta mitä mieltä olisit aikuisesta, joka tekee samoin? Parfyymin liikakäyttäjät antavat täsmälleen saman vaikutelman: Yritän niin epätoivoisesti olla hieno, että säälittäväksi menee.

Kuka opettaisi hajuveden käyttöä? Naistenlehdet keskittyvät niin ahkerasti uusien tuoksujen vertailuun, että unohtavat muistuttaa niiden oikeasta annostelusta. Tarkoitus ei ole pilata kaikkien yhteistä hengitysilmaa. Kaikki eivät todellakaan halua hengittää samaa, yhden ihmisen omavaltaisesti valitsemaa tuoksua. Jos näitä parfyymifanaatikkoja osuu samaan paikkaan useampi, tuloksena on melkoinen kärpäsmyrkkycocktail.

Parfyymiä on sopiva määrä silloin, kun sen haistaa vasta aivan henkilön vieressä vienona tuulahduksena. Silloin tuoksu ei tunkeudu muiden ilmaa pilaamaan, tartu kantajastaan huonekaluihin tai jää huoneeseen leijumaan parfyymipellen poistuttua.

Jos haluaa välttämättä käyttää hajuvettä, pitäisi ainakin varmistaa, että ei pilaa muiden päivää. Kysykää ystäviltänne, onko lemua lipsahtanut liikaa. On myös hyvä muistaa, että vaikka tuoksu olisi omasta mielestä miten hyvä, makuja on erilaisia, ja jonkun toisen mielestä sama tuote voi olla ällöttävä, huoneen täyttävä löyhkä.

Viski viski viski

Tämä ei ole Olut- ja viskiexpon mainos. Päinvastoin, haluan varoittaa kaikkia tästä paheellisesta tapahtumasta, jonka aluehallintovirasto on asettanut pannaan kieltämällä viski- sanan käytön tapahtumasta julkisesti puhuttaessa . Näin viranomaiset ovat viisaudessaan ymmärtäneet, mikä on Suomen todellinen ongelma tällä hetkellä. Se ei ole velkaantuminen, työttömyys tai väestön vanheneminen, vaan viski. Viski viski viski. Älkää siis menkö Olut- ja viskiexpoon.

Onko tämä pian kiellettyä kirjallisuutta?

Siis tuo edullinen juoma, työmiesten perjantaipullo, tisle jonka valmistus on yksinkertaista ja nopeaa ja jolla ei ole mitään kulinaarista arvoa. Kuinka moni metsien mies viettääkään talven veneen alla vain kaksikymmentä vuotta tynnyrissä kypsytetty viski lämmikkeenään? Kuinka moni nuori pyörikään iltaisin ostarilla ja nauttii salaa omaa pussiviskiä? Viski viskiä viskiä. Älkää siis menkö Olut- ja viskiexpoon, mitä tahansa teille yritetäänkin vakuuttaa viskin teon muka- hienouksista.

Onneksi viranomaisten kontrolli ulottuu myös mediaan eikä vain jättikokoiseen tölkkiin panimon pihalla.

Mediankin vapauden viisaan rajoittamisen päättelen siitä, että en onnistunut kuulemaan tai lukemaan Suomessa mitään siitä, että Tukholmassa pidettiin kuun vaihteessa Olut- ja viskifestivaalit. Siis maailman suurin alan tapahtuma. Kuinka moni Suomessa edes tiesi tästä festivaalista?

Onneksi meidät pidettiin pimennossa, sillä tässä ruotsalaisessa pahuuden pesässä jaettiin jopa näiden vaarallisten juomien käyttö-ohjeita yrittämällä vakuuttaa, että ne voivat tehdä hyvästä ateriasta tai vielä paremman. Siis että viski muka voisi olla juhlahetkien nautinto ja sen makuvivahteet taidetta. Siis viski viski viski. Älkää vain uskoko ja menkö Olut- ja viskiexpoon Helsinkiin, kun tämä hirveä tapahtuma yritetään nyt kopioida Suomeenkin.

Tuleeko kirjakauppoihin seuraavaksi ikäraja vai poltetaanko tällainen kirjallisuus roviolla?

Viski ei kerta kaikkiaan sovi suomalaisille. Toista se on Koskenkorvan kanssa. Se on löytänyt paikkansa suomalaisten ruokapöydässä harvinaisena juhlaherkkuna, jonka hienoviereistä ja kompleksista makupalettia ihaillaan hitaasti nautiskellen ja vain pieninä määrinä kerrallaan.

Jonna Pulkkisen Kossu-kirjaa onkin sen vuoksi käsitelty kattavasti lähes kaikissa silmiini sattuneissa lehdissä. Tosin Koskenkorva onkin suomalaisen valtionyhtiön Altian tuote.

Pakkoruotsi vai tarpeellinen toinen kotimainen?

Aloitin kouluni kaksikielisessä Pietarsaaressa 70-luvulla. Englannin kieli ei silloin ollut kovinkaan merkittävä tekijä kenenkään elämässä. Ei ollut internetiä tai edes tietokoneita, ja englanninkielisiä kirjoja tai lehtiäkään ei ollut saatavilla joka kadunkulmassa. Tavallisen ihmisen kosketus englantiin rajoittui kutakuinkin englanninkieliseen iskelmämusiikkiin ja TV-sarjoihin. Laulujen sanojen ymmärtämisellä oli kovin vähän käytännön merkitystä, ja TV-ohjelmat oli tekstitetty suomeksi ihan niin kuin nykyisinkin. Matkustaessa englannista oli tietysti hyötyä, mutta seuramatkailu oli vasta lapsenkengissä omatoimimatkailusta puhumattakaan. 

Pietarsaari - Jakobstad. 20 000 asukasta, joista ruotsinkielisiä n. 56 %. 

Ruotsin kieltä sen sijaan tarvittiin kaksikielisillä rannikkoalueilla joka päivä. Suomen ohella naapureiden, työkavereiden ja asiakkaiden kanssa kommunikoitiin tarvittaessa ruotsiksi, ja oli lähinnä itsestäänselvyys, että kaikki osasivat kumpaakin kieltä ainakin jonkin verran. 

Lisäksi 60- ja 70-luvulla elettiin Ruotsin siirtolaisuuden kulta-aikaa. Ruotsia osaamalla saattoi päästä naapurimaassa leivän syrjään kiinni ja saada vieläpä paremmat leivänpäälliset kuin Suomessa. Venäjää vastaan käytyjen sotien traumat olivat tuoreessa muistissa, eikä siihen suuntaan haluttu katsella, joten toinen naapurimaamme Ruotsi ja sen kieli olivat ikkunamme maailmaan. 

Siksi oli luonnollista, että erityisesti kaksikielisellä rannikolla tarjottiin mahdollisuus aloittaa kieltenopiskelu kolmannella luokalla joko ruotsilla tai englannilla. Minä valitsin ruotsin, enkä ole katunut. Osaan toki englantiakin, mutta sen opiskelun aloitin vasta myöhemmin. 

Ajat ovat muuttuneet sitten 70-luvun. Englannin kieli on vahvistanut räjähdysmäisesti asemiaan, ja ruotsi olisi nykyään tuskin kenenkään ykkösvaihtoehto kielten opiskelussa. Silti sitä tarvitaan edelleen. 

Kaksikielisellä alueella varttuminen leimaa toki näkemystäni ruotsin tarpeellisuudesta. En ole kaksikielinen, mutta silti olin äimistynyt, kun puheet pakkoruotsista alkoivat. Ruotsi on aina ollut minulle ja kaikille kaksikielisten alueiden asukkaille niin arkipäiväisen tarpeellista, että puheet pakkoruotsista kuulostivat yhtä oudoilta kuin joku olisi puhunut pakkomatematiikasta tai pakkoäidinkielestä. Minusta on lähinnä noloa, jos joku ei kouluopetuksesta huolimatta osaa yhtään ruotsia.

Toinen kotimainen valtakunnan päälehti.

Itä-Suomessa asuessani totesin, että siellä ruotsia ei juuri tarvita, ainakaan, jos päättää asua loppuelämänsä siellä eikä ole liian kunnianhimoinen ammatinvalinnan suhteen. Venäjä olisi Itä-Suomessa tarpeellisempi kieli, mutta saavuttanee historiallisista syistä tai nykytilanteen valossakaan koskaan kovin suurta suosiota, ”pakkovenäjän” asemasta puhumattakaan. 

Alueellisista eroista huolimatta pysyn kannassani: ruotsinopetusta tarvitaan. Harva asuu enää koko elämäänsä samalla paikkakunnalla. Kotiseudulta lähdetään niin työn kuin rakkaudenkin perässä. Entä jos tie vie kaksikieliselle alueelle? Hoito- tai palvelualalta on turha odottaa saavansa töitä, jos ei osaa ruotsia. Muuallakin ruotsintaito on vahva etu työnhaussa.

Toinen kotimainen oli vahvasti edustettuna Helsingin kirjamessuilla.

Ruotsi on Suomessa virallinen kieli, se toinen kotimainen, ja valtion virkoja on ainakin periaatteessa turha havitella edes itärajan tuntumassa, jos ei osaa ruotsia ainakin sen verran, että pystyy osoittamaan virkamiesruotsin taitonsa.

Osaatko lukea Tove Janssonia alkukielellä?

Ruotsinopetuksen vapaaehtoistaminen sulkisi monia ovia, jos vanhemmat ovat sitä mieltä, että lapsen ei tarvitse sitä opetella. Lapset itse eivät valintaa tehdessään vielä tiedä, mitä elämältä haluavat, tai ymmärrä, millaisia mahdollisuuksia sulkevat elämästään jättämällä ruotsin opettelematta. 

Laajenna maailmankuvaasi, lue mistä länsinaapurissamme puhutaan. 

Entä jos verotusta kevennettäisiin?

Suomella ei mene hyvin. Taloustilanne heikko, ja työttömiä eli valtion tukea tarvitsevia on paljon. Verorahat eivät riitä tukiin ja palveluihin, joihin olemme tottuneet, ja leikkauksia täytyy tehdä. Leikkauksien lisäksi valtiolla on toinenkin patenttikonsti rahapulaan: verojen korottaminen.

Verojen kiristyessä palkasta jää käteen vähemmän ja kansalaisten ostovoima heikkenee. Verottaja näyttää uskovan vakaasti siihen, että suomalaisilta pitää ottaa rahat pois suoraan valtion kassaan, ennen kuin ne pääsevät kiertämään ja elinkeinoelämää vilkastuttamaan.

Kun kuluttajilla ei ole rahaa, kauppa ei käy. Se taas tarkoittaa, että valtion kassaan kertyy vähemmän tuloja liikevaihtoverosta, koska ihmisillä ei ole varaa ostaa palveluja ja tavaroita.

Kaupan takkuamisesta seuraa edelleen lisää YT-neuvotteluja ja työttömyyttä kaupan, tuottajien ja palveluntarjoajien keskuuteen ja tietysti lisää tukikuluja valtiolle. Samalla myös valtion saamien palkkaverojen ja yritysten maksamien verojen määrä vähenee, ja valtion rahat riittävät vielä vähempään. Ja taas kiristetään verotusta. On syntynyt köyhyyden noidankehä.

Entä jos tämän kehän saisikin pyörimään vastakkaiseen suuntaan?

Entä jos veroja laskettaisiinkin? Verot ovat toki tarpeellisia ja verorahoilla saa paljon hyvää, mutta entä jos jokaisen palkansaajan verotaakka pienenisi vaikka vain puolella prosentilla?

Otetaan esimerkiksi 2100 euron bruttopalkka. Sitä vähemmänhän kukaan ei ministeri Rädyn surullisenkuuluisan kommentin mukaan mitenkään voi ansaita. Tästä summasta puoli prosenttia olisi 10,50 €. Kaikki eivät tietysti ansaitse näin paljoa, mutta toisaalta enemmän ansaitseville jäisi käteen vastaavasti enemmän, mikä valtion verokertymän kannalla tasaa tätä karkeaa laskelmaa. (Jotta asia ei menisi liian monimutkaiseksi, en nyt puutu tässä ikuisuuskysymykseen siitä, miten hyvätuloisia pitäisi verottaa.)

Pidetäänpä siis esimerkkisummana tuota noin kymmentä euroa kuukaudessa.

Mitä sillä sitten saa? Suomalaisen Työn Liiton, suomalaisten elintarvikevalmistajien ja käyttötavarateollisuuden Sinivalkoinen jalanjälki -kampanjan mukaan vaikkapa lisää työpaikkoja. Kampanjan johtoajatuksena on, että jos jokainen suomalainen ostaisi 10 eurolla kuussa lisää suomalaisia palveluita ja tuotteita, Suomeen syntyisi 10 000 uutta vuosityöpaikkaa.

Se taas tarkoittaisi töitä vaikkapa kaikille Microsoftin ja Broadcomin Oulusta irtisanomille ja tuhansille muille. Se taas tarkoittaisi sitä, että työttömyystukea tarvitsisi maksaa 10 000 hengelle vähemmän. Lisäksi nämä 10 000 henkeä kartuttaisivat valtion kassaa omilla palkkaveroillaan. Puhumattakaan siitä, että heillä olisi palkansaajina enemmän rahaa käytettävissään kuin työttöminä, mikä puolestaan virkistäisi taloutta ja synnyttäisi lisää työpaikkoja ja sitä kautta lisää verotuloja valtiolle.

Näin köyhyyden noidankehästä voitaisiin päästä lisääntyvän hyvän kiertoon. Mutta puuttuuko päättäjiltä uskallusta antaa kansalaisten käyttöön tämä ylimääräinen kymppi?