Vuodeosasto - hyvää vanhustenhoitoa vai hidasta murhaa?

Olen nykyisin säännöllinen vieras kotikaupunkini sairaalan vuodeosastolla. Se, mitä siellä näen, saa minut raivoihini ja pohjattoman surulliseksi. En ole kohdannut missään niin suurta ja järjestelmällistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä kuin siellä.

Isälläni on pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Tähän syksyn asti äitini on hoitanut häntä kotona. Isäni voimien ja toimintakyvyn hiipuessa hän vietti ensin yhden ja sitten kaksi viikkoa kuukaudessa sairaalan vuodeosastolla, jotta äitini sai välillä levähtää.

Kahden viikon sairaalajakson jälkeen kotiin tuli aina entistäkin sekavampi mies, joka oli niin heikko, että pääsi hädin tuskin kävelemään. Äitini hoidossa isä toipui kahdessa viikossa sairaalajaksoa edeltävään kuntoon, alkoi kävellä paremmin ja puhekin luisti taas.

Tänä syksynä isän tila on edennyt siihen pisteeseen, että 80-vuotias äitini ei enää pystynyt huolehtimaan isän vessareissuista, pesemisestä ja pukemisesta yksin kotona, ja isä oli siirrettävä pysyvästi sairaalan vuodeosastolle. Aloimme ymmärtää, miksi isä oli aina kotiin tullessaan aina niin huonokuntoinen.

Esimerkiksi sopii hyvin parin viikon takainen käyntini isää katsomassa. Hän nukkui pyörätuolissa oleskeluhuoneessa. Emme mieheni kanssa saaneet häntä hereille yrityksistämme huolimatta. Kysyin ainoalta näköpiirissä olevalta hoitajalta, onko isälleni annettu rauhoittavia, mutta hän ei tiennyt, koska oli juuri tullut töihin. Tämä on vakiovastaus, jonka olemme saaneet lukuisia kertoja, kun olemme yrittäneet tiedustella isäni lääkityksestä. Muut hoitajat istuivat mukavasti henkilökuntaa täynnä olevassa kahvihuoneessa, ja heitä ei ilmeisesti sopinut häiritä.

Lopulta isäni saatiin vuoteeseen farssin jälkeen, johon liittyi käsistä repimistä, turhia komentoja nousta itse ylös ja nosturi, jonka akku osoittautui tyhjäksi siinä vaiheessa, kun nostoliinat oli jo pakotettu tuskasta huutavan isäni alle.

Jäimme istumaan vuoteessa makaavan isäni seuraksi, sillä kokemuksesta tiesimme, että illallisen saanti ei ole varmaa, jos omaiset eivät huolehdi asiasta. Isän päiväkahvi ja pullaviipalekin löytyivät koskemattomina vessasta lavuaarin vierestä.

Iltaruoka kärrättiin huoneeseen klo 15.30. Sinipukuinen hoitaja iski tarjottimen pöytään isää tai meitä tervehtimättä ja käski meidän syöttää isän. Ei siinä mitään, juuri siksihän olimme paikalla vielä puoli tuntia vierailuajan jälkeen. Olisin vain odottanut hoitajalta hieman ystävällisempää suhtautumista sen sijaan, että hän tylysti komentaa meitä hoitamaan tehtävän, josta hänelle maksetaan.

Tuumasin, että mitenhän tuo onnistuu, kun isäni makaa velttona sängyssä. Kyllä kuulemma onnistuu. Mutta kun isä on makuuasennossa eikä jaksa nousta ylös. No nosta sänky ylös. No kerro miten. Hoitaja ampaisee sängyn viereen ja polkaisee äkkinäisesti sängyn nostokoneistoa. Taas isäni, jota hän ei vaivautunut varoittamaan aikeistaan, huutaa yllättyneenä. Nainen säntää tiehensä ja syötän isän.

Kerroin vierailustamme äidille ja ihmettelin samalla vessasta löytynyttä iltapäiväkahvia. Iltapäiväkahvista äitini ei tiennyt, mutta hänelle on kerrottu, että iltakahvin ja sen kanssa tulevan iltapalan saavat vain ne, jotka pystyvät itse syömään. Eli käytännössä ei kukaan. Ei kuulemma ehditä auttaa. Se tarkoittaa, että muutenkin heikot vanhukset ovat joka päivä ilman ruokaa tai juomaa neljästä iltapäivällä aamukahdeksaan. Se tarkoittaa 16 tuntia. Kuinka moni terve ihminen on syömättä 16 tuntia vuorokaudessa laihtumatta ja heikkenemättä? Tai ylipäänsä?

Asiaa pahentaa se, että osastolla käytetään runsaasti rauhoittavia lääkkeitä. Opamoxia, joka saa isäni kaatuilemaan. Serenasea, jonka vaikutus kestää neljä päivää ja joka aiheuttaa lähes koomamaisen tilan ja pahentaa dramaattisesti isän sydämen vajaatoimintaa. Muista annetuista rauhoittavista ei ole tietoa, koska yritämme epäonnisesti aina kysyä niistä juuri vuoroon tulleelta hoitajalta.

Alzheimer-potilaat ovat tyypillisesti levottomia ja kykyjensä mukaan aktiivisesti liikkuvia. Rauhoittavat lääkkeet helpottavat hoitajien työtä, kun kemiallisesti sänkyyn sidottuja potilaita ei tarvitse paimentaa. Niiden potilaille aiheuttamista hyödyistä en ole vielä päässyt perille.

Karmaisevinta on erään äitini ystävän puolison tarina. Mies makaa osastolla Serenasella huumattuna eikä enää ole hereillä juuri ollenkaan. Koska hän ei ole hereillä, hän ei myöskään saa ravintoa, vaan kuivuu ja laihtuu silmissä. Hoitajat sanovat, että ei voi antaa ruokaa, kun hän ei syö. Hänen vaimonsa on pyytänyt, että rauhoittavan antaminen lopetettaisiin edes siksi aikaa, että mies heräisi ja voisi itse syödä. Ei kuulemma käy, kun on lääkärin määräys antaa rauhoittavia. Tippaa ravintoliuosta tai edes nesteytystä varten lääkäri ei näytä määränneen.

Vaimo ei uskalla valittaa, koska pelkää, että valituksesta seuraa kosto ja vielä huonompaa kohtelua. Eilen vuodeosastolla käydessäni puolisojaan hoitavat urheat vanhat naiset itkivät sairaalan käytävällä yhdessä nälkään kuolevaa, luurangoksi laihtunutta miestä. Hoitajia käytävällä ei näkynyt.

Jätän tahallani kyseisen sairaalan nimen mainitsematta. Tarkoituksenani ei ole mustamaalata yksittäistä hoitoyksikköä, vaan kiinnittää huomiota siihen, miten vanhuksia Suomessa hoidetaan. 

Siltä varalta, että pelättyä kostomentaliteettia todella esiintyy, haluan sanoa, että äidilläni tai hänen ystävillään ei ole ehdottomasti mitään tekemistä tämän blogikirjoituksen kanssa, eikä heihin tai heidän puolisoihinsa ole tarpeen kohdistaa minkäänlaista kostoa. 

Hajuvesiterroristit

Istun junassa. Käytävän toisella puolella istuva nainen on holvannut päälleen reilun annoksen parfyymiä ennen matkaan lähtöä, ja koko junanvaunu lemuaa makean tunkkaiselta. Korviini alkaa koskea, ja pian ne menevät lukkoon. Päätä särkee. Imelä haju alkaa jo maistua suussakin.

Olen yliherkkä hajusteille. Ilmeisesti en ole ainut, sillä pikku hiljaa vaunusta alkaa kuulua epäilyttävän runsaasti vuotavien nenien tuhinaa ja kuivaa yskää.

Tunnen vihaa hipovaa inhoa lähelläni istuvaa hajupommia kohtaan. Hän on varastanut raikkaan hengitysilmani ja pilannut sen kemikaaleilla. Nainen on varmasti ihan mukava tavallinen ihminen, mutta mieluiten heittäisin hänet ulos junasta heti tilaisuuden tullen, jotta oloni helpottuisi ja pystyisin taas hengittämään irvistämättä mielessäni jokaisen hengenvedon myötä.

Jos mahdollista, pyrin poistumaan tilanteista, joissa joku terrorisoi ympäristöä voimakkailla hajusteilla. Aina pakoon ei pääse, ei ainakaan kohtuullisin keinoin. Siksi hartain toiveeni on, että hajusteet jätettäisiin laittamatta ainakin teatteriin, elokuviin ja matkalle lähtiessä.

Pahinta ovat kuntosalilla ja varsinkin ohjatuilla tunneilla parfyymipilvessä kekkaloivat naisihmiset. Treenit ovat pilalla, jos henki ei kulje, ja taaskaan ei auta muu kuin pako. Onneksi monet kuntosalit ovat jo havahtuneet ongelmaan ja pyytävät asiakkaita tulemaan salille ilman hajusteita.

Parfyymit ovat nykyisin suosittuja, ja surullisen moni käyttää niitä, vaikka ei osaakaan. Hajuvedet ovat voimakkaita, pieni määrä riittää, ja vaikka tuoksu ei enää tunnukaan omaan nenään, muut kyllä haistavat sen. Parfyymia ei tarvitse lisäillä pitkin päivää tai käyttää montaa suihkausta kerrallaan. Klassinen konsti on suihkauttaa hajuvettä ilmaan YKSI suihkaus ja kävellä sitten syntyneen sumun läpi. Enempää ei tarvita.

En saata edes kuvitella, miltä astmaatikosta tuntuu, kun hän joutuu näiden myrkkypilvien ympäröimäksi monta kertaa päivässä kaupungilla, julkisissa kulkuneuvoissa, luennoilla, töissä, jopa porraskäytävissä, jonne haju jää lemuamaan pitkäksi aikaa. Missä vaiheessa jatkuva altistus muiden turhamaisuuden takia käy astmaa potevalle hengenvaaralliseksi?

On ironista, että nämä yliparfymoidut hajuherneet yrittävät tehdä itsestään viehättävämpiä kaatamalla päälleen lemusta päätellen kokonaisen pullollisen hajuvettä, mutta itse asiassa vaikutus on päinvastainen.

Jokainen nainen lienee lapsena leikkinyt hienoa rouvaa ja laittanut jalkaan äidin liian suuret korkokengät, kaulaan kaikki kimaltavimmat kaulakorut ja ehkä peräti vielä äidin huulipunaakin. Pikkutytöltä tämä on hellyttävää, mutta mitä mieltä olisit aikuisesta, joka tekee samoin? Parfyymin liikakäyttäjät antavat täsmälleen saman vaikutelman: Yritän niin epätoivoisesti olla hieno, että säälittäväksi menee.

Kuka opettaisi hajuveden käyttöä? Naistenlehdet keskittyvät niin ahkerasti uusien tuoksujen vertailuun, että unohtavat muistuttaa niiden oikeasta annostelusta. Tarkoitus ei ole pilata kaikkien yhteistä hengitysilmaa. Kaikki eivät todellakaan halua hengittää samaa, yhden ihmisen omavaltaisesti valitsemaa tuoksua. Jos näitä parfyymifanaatikkoja osuu samaan paikkaan useampi, tuloksena on melkoinen kärpäsmyrkkycocktail.

Parfyymiä on sopiva määrä silloin, kun sen haistaa vasta aivan henkilön vieressä vienona tuulahduksena. Silloin tuoksu ei tunkeudu muiden ilmaa pilaamaan, tartu kantajastaan huonekaluihin tai jää huoneeseen leijumaan parfyymipellen poistuttua.

Jos haluaa välttämättä käyttää hajuvettä, pitäisi ainakin varmistaa, että ei pilaa muiden päivää. Kysykää ystäviltänne, onko lemua lipsahtanut liikaa. On myös hyvä muistaa, että vaikka tuoksu olisi omasta mielestä miten hyvä, makuja on erilaisia, ja jonkun toisen mielestä sama tuote voi olla ällöttävä, huoneen täyttävä löyhkä.

Viski viski viski

Tämä ei ole Olut- ja viskiexpon mainos. Päinvastoin, haluan varoittaa kaikkia tästä paheellisesta tapahtumasta, jonka aluehallintovirasto on asettanut pannaan kieltämällä viski- sanan käytön tapahtumasta julkisesti puhuttaessa . Näin viranomaiset ovat viisaudessaan ymmärtäneet, mikä on Suomen todellinen ongelma tällä hetkellä. Se ei ole velkaantuminen, työttömyys tai väestön vanheneminen, vaan viski. Viski viski viski. Älkää siis menkö Olut- ja viskiexpoon.

Onko tämä pian kiellettyä kirjallisuutta?

Siis tuo edullinen juoma, työmiesten perjantaipullo, tisle jonka valmistus on yksinkertaista ja nopeaa ja jolla ei ole mitään kulinaarista arvoa. Kuinka moni metsien mies viettääkään talven veneen alla vain kaksikymmentä vuotta tynnyrissä kypsytetty viski lämmikkeenään? Kuinka moni nuori pyörikään iltaisin ostarilla ja nauttii salaa omaa pussiviskiä? Viski viskiä viskiä. Älkää siis menkö Olut- ja viskiexpoon, mitä tahansa teille yritetäänkin vakuuttaa viskin teon muka- hienouksista.

Onneksi viranomaisten kontrolli ulottuu myös mediaan eikä vain jättikokoiseen tölkkiin panimon pihalla.

Mediankin vapauden viisaan rajoittamisen päättelen siitä, että en onnistunut kuulemaan tai lukemaan Suomessa mitään siitä, että Tukholmassa pidettiin kuun vaihteessa Olut- ja viskifestivaalit. Siis maailman suurin alan tapahtuma. Kuinka moni Suomessa edes tiesi tästä festivaalista?

Onneksi meidät pidettiin pimennossa, sillä tässä ruotsalaisessa pahuuden pesässä jaettiin jopa näiden vaarallisten juomien käyttö-ohjeita yrittämällä vakuuttaa, että ne voivat tehdä hyvästä ateriasta tai vielä paremman. Siis että viski muka voisi olla juhlahetkien nautinto ja sen makuvivahteet taidetta. Siis viski viski viski. Älkää vain uskoko ja menkö Olut- ja viskiexpoon Helsinkiin, kun tämä hirveä tapahtuma yritetään nyt kopioida Suomeenkin.

Tuleeko kirjakauppoihin seuraavaksi ikäraja vai poltetaanko tällainen kirjallisuus roviolla?

Viski ei kerta kaikkiaan sovi suomalaisille. Toista se on Koskenkorvan kanssa. Se on löytänyt paikkansa suomalaisten ruokapöydässä harvinaisena juhlaherkkuna, jonka hienoviereistä ja kompleksista makupalettia ihaillaan hitaasti nautiskellen ja vain pieninä määrinä kerrallaan.

Jonna Pulkkisen Kossu-kirjaa onkin sen vuoksi käsitelty kattavasti lähes kaikissa silmiini sattuneissa lehdissä. Tosin Koskenkorva onkin suomalaisen valtionyhtiön Altian tuote.

Pakkoruotsi vai tarpeellinen toinen kotimainen?

Aloitin kouluni kaksikielisessä Pietarsaaressa 70-luvulla. Englannin kieli ei silloin ollut kovinkaan merkittävä tekijä kenenkään elämässä. Ei ollut internetiä tai edes tietokoneita, ja englanninkielisiä kirjoja tai lehtiäkään ei ollut saatavilla joka kadunkulmassa. Tavallisen ihmisen kosketus englantiin rajoittui kutakuinkin englanninkieliseen iskelmämusiikkiin ja TV-sarjoihin. Laulujen sanojen ymmärtämisellä oli kovin vähän käytännön merkitystä, ja TV-ohjelmat oli tekstitetty suomeksi ihan niin kuin nykyisinkin. Matkustaessa englannista oli tietysti hyötyä, mutta seuramatkailu oli vasta lapsenkengissä omatoimimatkailusta puhumattakaan. 

Pietarsaari - Jakobstad. 20 000 asukasta, joista ruotsinkielisiä n. 56 %. 

Ruotsin kieltä sen sijaan tarvittiin kaksikielisillä rannikkoalueilla joka päivä. Suomen ohella naapureiden, työkavereiden ja asiakkaiden kanssa kommunikoitiin tarvittaessa ruotsiksi, ja oli lähinnä itsestäänselvyys, että kaikki osasivat kumpaakin kieltä ainakin jonkin verran. 

Lisäksi 60- ja 70-luvulla elettiin Ruotsin siirtolaisuuden kulta-aikaa. Ruotsia osaamalla saattoi päästä naapurimaassa leivän syrjään kiinni ja saada vieläpä paremmat leivänpäälliset kuin Suomessa. Venäjää vastaan käytyjen sotien traumat olivat tuoreessa muistissa, eikä siihen suuntaan haluttu katsella, joten toinen naapurimaamme Ruotsi ja sen kieli olivat ikkunamme maailmaan. 

Siksi oli luonnollista, että erityisesti kaksikielisellä rannikolla tarjottiin mahdollisuus aloittaa kieltenopiskelu kolmannella luokalla joko ruotsilla tai englannilla. Minä valitsin ruotsin, enkä ole katunut. Osaan toki englantiakin, mutta sen opiskelun aloitin vasta myöhemmin. 

Ajat ovat muuttuneet sitten 70-luvun. Englannin kieli on vahvistanut räjähdysmäisesti asemiaan, ja ruotsi olisi nykyään tuskin kenenkään ykkösvaihtoehto kielten opiskelussa. Silti sitä tarvitaan edelleen. 

Kaksikielisellä alueella varttuminen leimaa toki näkemystäni ruotsin tarpeellisuudesta. En ole kaksikielinen, mutta silti olin äimistynyt, kun puheet pakkoruotsista alkoivat. Ruotsi on aina ollut minulle ja kaikille kaksikielisten alueiden asukkaille niin arkipäiväisen tarpeellista, että puheet pakkoruotsista kuulostivat yhtä oudoilta kuin joku olisi puhunut pakkomatematiikasta tai pakkoäidinkielestä. Minusta on lähinnä noloa, jos joku ei kouluopetuksesta huolimatta osaa yhtään ruotsia.

Toinen kotimainen valtakunnan päälehti.

Itä-Suomessa asuessani totesin, että siellä ruotsia ei juuri tarvita, ainakaan, jos päättää asua loppuelämänsä siellä eikä ole liian kunnianhimoinen ammatinvalinnan suhteen. Venäjä olisi Itä-Suomessa tarpeellisempi kieli, mutta saavuttanee historiallisista syistä tai nykytilanteen valossakaan koskaan kovin suurta suosiota, ”pakkovenäjän” asemasta puhumattakaan. 

Alueellisista eroista huolimatta pysyn kannassani: ruotsinopetusta tarvitaan. Harva asuu enää koko elämäänsä samalla paikkakunnalla. Kotiseudulta lähdetään niin työn kuin rakkaudenkin perässä. Entä jos tie vie kaksikieliselle alueelle? Hoito- tai palvelualalta on turha odottaa saavansa töitä, jos ei osaa ruotsia. Muuallakin ruotsintaito on vahva etu työnhaussa.

Toinen kotimainen oli vahvasti edustettuna Helsingin kirjamessuilla.

Ruotsi on Suomessa virallinen kieli, se toinen kotimainen, ja valtion virkoja on ainakin periaatteessa turha havitella edes itärajan tuntumassa, jos ei osaa ruotsia ainakin sen verran, että pystyy osoittamaan virkamiesruotsin taitonsa.

Osaatko lukea Tove Janssonia alkukielellä?

Ruotsinopetuksen vapaaehtoistaminen sulkisi monia ovia, jos vanhemmat ovat sitä mieltä, että lapsen ei tarvitse sitä opetella. Lapset itse eivät valintaa tehdessään vielä tiedä, mitä elämältä haluavat, tai ymmärrä, millaisia mahdollisuuksia sulkevat elämästään jättämällä ruotsin opettelematta. 

Laajenna maailmankuvaasi, lue mistä länsinaapurissamme puhutaan.