Isälle, rakkaudella

Isäni nukkui pois maaliskuussa Alzheimerin taudin vietyä voiton pitkien ja piinaavien sairaalaviikkojen jälkeen. Pidin tämän puheen hänen muistotilaisuudessaan. Lepää rauhassa, isä.

Isää ei enää ole. Minulle tämä on pitkän aikakauden päätös ja suuri muutos. Olen viisikymppinen, ja jo minunkin elämäni aikana moni asia on muuttunut ja hävinnyt. Isä on silti ollut olemassa koko elämäni ajan.

Sain seurata ja olla mukana, miten isä teki töitä ja rakensi pala palalta perheelleen ja itselleen suomalaista unelmaa niin kuin niin monet muutkin suomalaismiehet. Pysyvä työpaikka säkkitehtaalla, oma koti ja asuntolaina, kesämökki ja auto.

Unelmaa päivitettiin säännöllisesti, ja taloon tuli väri-TV, pakastin, stereot, mikroaaltouuni ja mikä milloinkin sattui olemaan se uusin ja hienoin juttu, joka kaikilla suomalaisen unelman tavoittelijoilla piti olla.

Uutuuksia tuli ja meni, mutta unelman raamit pysyivät samoina: oli koti ja perhe ja vanhemmat.

Isä rakasti puutarhanhoitoa, ja sekä kodin että kesämökin puutarhat kukoistivat hehkuvissa väreissä ja kasvoivat marjapensaita, mansikkaa, perunoita ja milloin ruusuja ja milloin saavikaupalla tomaatteja. Isä kokeili aina ensimmäisten joukossa myös viime vuosituhannen uutuuksia, kuten papuja, kurpitsoja ja kesäkurpitsaa.

Puutarhan antimet tulivat hyvään käyttöön, sillä isä oli myös perheen kokki. Siihen aikaan ei vielä ollut internetiä, mutta isä luki lehtien ruokareseptit tarkkaan ja kokeili usein jotain uutta.

Erityisesti lauantaisin isä vietti tuntikausia keittiössä, ja tuloksena oli herkkuja, kuten kokonaisia paistettuja broilereita, työlästä mutta herkullista kaalilaatikkoa tai lohta kermaperunapedillä. Niitä sain kotona käydessäni silloinkin, kun asuin jo muualla. Olin tervetullut palaamaan suomalaisen unelman raamehin milloin halusin.

Vuodet vierivät, minä olin jo aikuinen ja isä vanheni. Yhtäkkiä en enää ollutkaan se pieni tyttö, josta vanhemmat pitivät huolta, vaan osat vaihtuivat. Tuli muistisairaus, ja sen myötä isä alkoikin tarvita minun apuani. Vaikka vanhempien yhdessä luoma lapsuudenkoti oli vielä tallessa, muutos oli suuri.

Eletty elämä alkoi pikku hiljaa pyyhkiytyä isän muistista. Ensin hävisivät asioiden yksityiskohdat, sitten isommat kokonaisuudet. Lopulta isän muistot elivät vain isän elämässä mukana olleiden ystävien ja sukulaisten muistoissa, ja niissä isä elää vieläkin.

Minä olin isän elämässä 50 vuotta ja äiti vielä vähän kauemmin. Silti isä oli jo elänyt yli kolmasosan elämästään, ennen kuin perusti perheen. Niiden aikojen osalta isän elämä jatkuu sisarten, rajavartiostotovereiden, nuoruudenystävien ja varhaisten työkavereiden muistoissa. Sillä tavalla pieniä palasia isästä jää elämään kaikkien täällä olijoiden mielissä.

Elämänsä viimeisinä aikoina isä oli jo menettänyt kaikki muistonsa. Äidin ja minut hän tunsi silti loppuun asti. Hän ei välttämättä enää aina tiennyt, keitä me tarkalleen ottaen olimme, mutta sen hän tiesi aina vuorenvarmasti, että olimme hänelle rakkaita. 

Hän piti meitä kädestä kiinni ja kertoi usein vedet silmissä, miten tärkeitä olimme ja miten paljon hän rakasti meitä.

Siinä on isän tärkein perintö ja viimeinen viesti meille kaikille: Kun kaikki muu katoaa, jäljelle jää vain rakkaus. Niin vahvaa se on. Se on myös niin tärkeää, että kaiken muun voi antaa mennä ensin. Yritetään mekin muistaa tämä isän viimeinen viesti elämässämme ja suhteessamme muihin ihmisiin.

Kiitos kaikesta, isä.