maanantai 27. lokakuuta 2014

Vuodeosasto - hyvää vanhustenhoitoa vai hidasta murhaa?

Olen nykyisin säännöllinen vieras kotikaupunkini sairaalan vuodeosastolla. Se, mitä siellä näen, saa minut raivoihini ja pohjattoman surulliseksi. En ole kohdannut missään niin suurta ja järjestelmällistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä kuin siellä.

Isälläni on pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Tähän syksyn asti äitini on hoitanut häntä kotona. Isäni voimien ja toimintakyvyn hiipuessa hän vietti ensin yhden ja sitten kaksi viikkoa kuukaudessa sairaalan vuodeosastolla, jotta äitini sai välillä levähtää.

Kahden viikon sairaalajakson jälkeen kotiin tuli aina entistäkin sekavampi mies, joka oli niin heikko, että pääsi hädin tuskin kävelemään. Äitini hoidossa isä toipui kahdessa viikossa sairaalajaksoa edeltävään kuntoon, alkoi kävellä paremmin ja puhekin luisti taas.

Tänä syksynä isän tila on edennyt siihen pisteeseen, että 80-vuotias äitini ei enää pystynyt huolehtimaan isän vessareissuista, pesemisestä ja pukemisesta yksin kotona, ja isä oli siirrettävä pysyvästi sairaalan vuodeosastolle. Aloimme ymmärtää, miksi isä oli aina kotiin tullessaan aina niin huonokuntoinen.

Esimerkiksi sopii hyvin parin viikon takainen käyntini isää katsomassa. Hän nukkui pyörätuolissa oleskeluhuoneessa. Emme mieheni kanssa saaneet häntä hereille yrityksistämme huolimatta. Kysyin ainoalta näköpiirissä olevalta hoitajalta, onko isälleni annettu rauhoittavia, mutta hän ei tiennyt, koska oli juuri tullut töihin. Tämä on vakiovastaus, jonka olemme saaneet lukuisia kertoja, kun olemme yrittäneet tiedustella isäni lääkityksestä. Muut hoitajat istuivat mukavasti henkilökuntaa täynnä olevassa kahvihuoneessa, ja heitä ei ilmeisesti sopinut häiritä.


Lopulta isäni saatiin vuoteeseen farssin jälkeen, johon liittyi käsistä repimistä, turhia komentoja nousta itse ylös ja nosturi, jonka akku osoittautui tyhjäksi siinä vaiheessa, kun nostoliinat oli jo pakotettu tuskasta huutavan isäni alle.

Jäimme istumaan vuoteessa makaavan isäni seuraksi, sillä kokemuksesta tiesimme, että illallisen saanti ei ole varmaa, jos omaiset eivät huolehdi asiasta. Isän päiväkahvi ja pullaviipalekin löytyivät koskemattomina vessasta lavuaarin vierestä.


Iltaruoka kärrättiin huoneeseen klo 15.30. Sinipukuinen hoitaja iski tarjottimen pöytään isää tai meitä tervehtimättä ja käski meidän syöttää isän. Ei siinä mitään, juuri siksihän olimme paikalla vielä puoli tuntia vierailuajan jälkeen. Olisin vain odottanut hoitajalta hieman ystävällisempää suhtautumista sen sijaan, että hän tylysti komentaa meitä hoitamaan tehtävän, josta hänelle maksetaan.

Tuumasin, että mitenhän tuo onnistuu, kun isäni makaa velttona sängyssä. Kyllä kuulemma onnistuu. Mutta kun isä on makuuasennossa eikä jaksa nousta ylös. No nosta sänky ylös. No kerro miten. Hoitaja ampaisee sängyn viereen ja polkaisee äkkinäisesti sängyn nostokoneistoa. Taas isäni, jota hän ei vaivautunut varoittamaan aikeistaan, huutaa yllättyneenä. Nainen säntää tiehensä ja syötän isän.

Kerroin vierailustamme äidille ja ihmettelin samalla vessasta löytynyttä iltapäiväkahvia. Iltapäiväkahvista äitini ei tiennyt, mutta hänelle on kerrottu, että iltakahvin ja sen kanssa tulevan iltapalan saavat vain ne, jotka pystyvät itse syömään. Eli käytännössä ei kukaan. Ei kuulemma ehditä auttaa. Se tarkoittaa, että muutenkin heikot vanhukset ovat joka päivä ilman ruokaa tai juomaa neljästä iltapäivällä aamukahdeksaan. Se tarkoittaa 16 tuntia. Kuinka moni terve ihminen on syömättä 16 tuntia vuorokaudessa laihtumatta ja heikkenemättä? Tai ylipäänsä?


Asiaa pahentaa se, että osastolla käytetään runsaasti rauhoittavia lääkkeitä. Opamoxia, joka saa isäni kaatuilemaan. Serenasea, jonka vaikutus kestää neljä päivää ja joka aiheuttaa lähes koomamaisen tilan ja pahentaa dramaattisesti isän sydämen vajaatoimintaa. Muista annetuista rauhoittavista ei ole tietoa, koska yritämme epäonnisesti aina kysyä niistä juuri vuoroon tulleelta hoitajalta.

Alzheimer-potilaat ovat tyypillisesti levottomia ja kykyjensä mukaan aktiivisesti liikkuvia. Rauhoittavat lääkkeet helpottavat hoitajien työtä, kun kemiallisesti sänkyyn sidottuja potilaita ei tarvitse paimentaa. Niiden potilaille aiheuttamista hyödyistä en ole vielä päässyt perille.

Karmaisevinta on erään äitini ystävän puolison tarina. Mies makaa osastolla Serenasella huumattuna eikä enää ole hereillä juuri ollenkaan. Koska hän ei ole hereillä, hän ei myöskään saa ravintoa, vaan kuivuu ja laihtuu silmissä. Hoitajat sanovat, että ei voi antaa ruokaa, kun hän ei syö. Hänen vaimonsa on pyytänyt, että rauhoittavan antaminen lopetettaisiin edes siksi aikaa, että mies heräisi ja voisi itse syödä. Ei kuulemma käy, kun on lääkärin määräys antaa rauhoittavia. Tippaa ravintoliuosta tai edes nesteytystä varten lääkäri ei näytä määränneen.

Vaimo ei uskalla valittaa, koska pelkää, että valituksesta seuraa kosto ja vielä huonompaa kohtelua. Eilen vuodeosastolla käydessäni puolisojaan hoitavat urheat vanhat naiset itkivät sairaalan käytävällä yhdessä nälkään kuolevaa, luurangoksi laihtunutta miestä. Hoitajia käytävällä ei näkynyt.


Jätän tahallani kyseisen sairaalan nimen mainitsematta. Tarkoituksenani ei ole mustamaalata yksittäistä hoitoyksikköä, vaan kiinnittää huomiota siihen, miten vanhuksia Suomessa hoidetaan. 
Siltä varalta, että pelättyä kostomentaliteettia todella esiintyy, haluan sanoa, että äidilläni tai hänen ystävillään ei ole ehdottomasti mitään tekemistä tämän blogikirjoituksen kanssa, eikä heihin tai heidän puolisoihinsa ole tarpeen kohdistaa minkäänlaista kostoa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti