Työtä saa tekemällä

Moni nuori päätti koulunsa tänään ja siirtyy työelämään tai ainakin työnhakijaksi. Työpaikat ovat nykyisin kiven alla, mutta edelleenkin pätee se vanha sanonta, että jokainen on oman onnensa seppä.

Ensimmäinen suuri valinta oman onnen pajassa on se, miten suhtautuu työnhakuun ja tarjottuihin töihin. Opintonsa juuri päättänyt voi istua kotona odottamassa, että saa huippupalkkaisen unelmien työpaikan ilman työkokemusta, ja kieltäytyä sitä odotellessa kaikesta muusta oman alankin työstä, jos se ei vastaa omia usein epärealistisia kuvitelmia. Tai hän voi työkokemusta saadakseen – tehdä töitä.

Uskon työntekoon. Uskon siihen, että jos on taitava ja työtä pelkäämätön, menestyy ja löytää paikkansa maailmassa. Taitavuus on sitä, että tekee työnsä taitavasti ja vastuullisesti, mutta myös sitä, että osaa verkostoitua ja näyttää oikeille tahoille, mitä osaa. Työtä pelkäämättömyys on yksinkertaisesti sitä, että ryhtyy nirsoilematta toimeen, eikä vain istu sohvalla odottamassa täydellistä työpaikkaa.

On varsin epätodennäköistä, että heti koulusta valmistuttua saisi loistavan ja hyvin palkatun työpaikan, jossa voisi viettää lopun elämäänsä. Nykyisin työpaikkoja on niin vähän ja työttömiä kokeneita ammattilaisia niin paljon, että hyvät työpaikat ansaitaan kovalla työllä eikä saada lahjana ilman vankkaa työkokemusta.

Ennen oli luonnollista aloittaa alhaalta pienellä palkalla ja kiivetä oma osaaminen todistamalla ylöspäin. Nykyisin monet nuoret näyttävät haluavan suoraan parhaalle paikalle, ja jos tämä epärealistinen toive ei täyty, he valitsevat mieluummin työttömyyden.

Mutta onko viisaampaa istua kotona tekemättä mitään kuin tehdä töitä vaikka pienelläkin palkalla? Nirsoilu ja perusteeton ylpeys johtavat pitkäaikaistyöttömyyteen. Se puolestaan ei näytä mahdollisten työnantajien silmissä hyvältä eikä tee hyvää itsetunnollekaan.

Ensimmäisen työpaikan ei tarvitse olla se viimeinen eikä pitkäaikainenkaan. Työnhakua voi ja pitääkin jatkaa, vaikka olisikin jo jonkinlaisessa työpaikassa. Työnantajat arvostavat katkeamatonta työhistoriaa, sillä se on ahkeruuden ja hyvän työntekijän tunnusmerkki.

Mitä tahansa työtä tekemällä pystyy osoittamaan tuleville työnantajille, että on toimen ihminen, joka tekee mieluummin jotain kuin istuu laiskana kotona vanhempien huomassa nostamassa työttömyyskorvausta.

Mikä tahansa työpaikka on mahdollisuus näyttää mitä osaa ja saada uusi parempi työ oman esimiehen hyvien suositusten avulla joko samalta tai eri työnantajalta. Jos on niin onnekas, että saa oman alan työtä, vaikka huonosti palkattuakin, saa myös käytännön kokemusta ja arvokkaan lisän työhakemukseen.

Onneksi ahkeriakin nuoria on. He aloittavat nirsoilematta hanttihommissa ja pätkätöissä ja saavat vähitellen omilla ansioillaan paremmin palkattuja vakinaisia työpaikkoja ja uusia tilaisuuksia. Kun on onnistunut osoittamaan taitonsa ja ahkeruutensa, unelmien työtarjous saattaa rautaiselle ammattilaiselle itse asiassa tullakin suoraan kotisohvalle.

Luokatonta sairaalaruokaa

Pelkään sairaalaan joutumista. Sairaalaan joutuminen on aina merkki terveysongelmasta, mutta en minä siksi pelkää. Enkä siksikään, että pelkäisin lääkäreitä, toimenpiteitä tai neuloja. Pelkään siksi, että joutuisin tulemaan toimeen sairaalaruoalla.

En silti ole ruoan suhteen nirso. En edes keksi ruokalajia, josta pystyisin suoralta kädeltä sanomaan, että tuota en syö. Kutakuinkin ainoat toivomukseni ruoan suhteen ovat, että se ei saa olla pahaa ja sitä pitää olla riittävästi. Pääsääntöisesti sairaalaruoka ei näytä täyttävän näistä vaatimattomista kriteereistä kumpaakaan.

Olen päässyt tutustumaan sairaalan tarjoomuksiin, sillä isälläni on pitkälle edennyt Alzheimerin tauti ja hän on usein paikallisessa sairaalassa intervallihoidossa. Intervalliviikoilla käymme omaishoitajana toimivan äitini kanssa säännöllisesti häntä katsomassa, ja joskus satumme paikalle ruoka-aikaan. Annokset näyttävät surkean pieniltä ja aneemisilta.

180-senttinen mies saa iltapalaksi kupillisen teetä tai kahvia ja ohuen viipaleen kuivaa vuokaleipää, jonka päällä on sipaisu levitettä ja siivu lauantaimakkaraa. Hyvänä päivänä annokseen kuuluu myös pieni jogurtti. Kukaan ei kysy, riittävätkö nämä niukat ja ravintoarvoltaan kyseenalaiset eväät, vaan niillä pitäisi selvitä noin 12 tuntia aamiaiseen. Edes minä en näillä määrillä jaksaisi, saati sitten iso mies.

Isä ei enää ole niin hyvässä kunnossa, että osaisi pyytää lisää ruokaa tai kertoa, onko hänellä vielä nälkä. Äitini taas ei valita isälle tarjotun ruoan laadusta tai uskalla pyytää lisää, sillä hän pelkää, että valittaminen tai vaatimukset kostettaisiin isälleni huonompana hoitona tai – herra paratkoon – vieläkin huonompana ruokana. Hän yksinkertaisesti vie isälle sairaalaan päivittäin välipalaa, useimmiten jogurttia, voileipää, tuoreita hedelmiä tai marjoja.

Isäni on siitä onnekas, että hänellä on läheisiä, jotka huolehtivat hänen hyvinvoinnistaan, ja hän saa olla suurimman osan ajasta kotona äitini huolehdittavana. Äiti laittaa terveellistä, monipuolista kotiruokaa, jolla isä pysyy niin hyväkuntoisena kuin hänen tilanteessaan on mahdollista.

Mutta miten käy pitkäaikaishoidossa vuodeosastolla olevien ja erityisesti dementoituneiden vanhusten, jotka eivät uskalla, osaa tai pysty pitämään puoliaan? Ravitseva ruoka auttaisi jaksamaan, mutta sairaalan eväillä uhkaa sekä ruoan määrästä että laadusta johtuva aliravitsemus. Ei voi kuin toivoa, että omaiset ymmärtävät seurata tilannetta ja puuttua siihen tarvittaessa tavalla tai toisella.

Eikä sairaala ole ruoan suhteen edes ainut kyseenalainen hoitolaitos. Ennen sairaalan vuodeosastoa isäni vietti intervalliviikot vanhainkodin dementiaosastolla. Siellä leipää ei saanut ruoan kanssa kuin pyytämällä, ja eiväthän dementikot useinkaan osaa tai ymmärrä pyytää. Normaalipainoinen isäni laihtui viikon aikana aina silminnähtävästi, ja lopulta vaihdoimme hoitopaikan sairaalaksi, jossa ruoan laatu ei tosin ole parempi, mutta ainakin sitä saa hieman enemmän.

Tähän asti olen jupissut asiasta itsekseni ja miettinyt, olemmeko ehkä äitini kanssa ylihuolehtivaisia tai liian vaativia. Kimmokkeena tämän blogin kirjoittamiselle toimi ystäväni Sirpa Isokoski, joka joutui sairaalaan ja kas, aloitti Facebookissa keskustelun sairaalaruoan surkeudesta! Seuraavassa blogissani julkaisen Sirpan kuvia ja kuvauksia siitä, mitä hän sai sairaalassaolonsa aikana syödäkseen.

Sirpan aloittama keskustelu sai runsaasti osanottajia ja paljastui, että Seinäjoen keskussairaalaa lukuun ottamatta trendi näytti olevan keskustelussa esille tulleissa Pohjanmaan sairaaloissa sama: ruoka hipoo ala-arvoista.

Kauhistuttavinta oli ruoan huono laatu: pilaantuneelta maistuvia perunoita ja homeista leipää. Homeinen leipä näyttää olevan yllättävän yleinen lisuke, sillä sitä oli tarjoiltu potilaille ainakin kolmessa eri sairaalassa. Sitä sai myös ystäväni Sirpa. Ruisleipää ei valikoimiin kuulunut koskaan, ja höttöisen vuokaleivän päällisenä oli siivu lauantaimakkaraa tai ruhtinaallisemmassa tapauksessa peräti puolitoista – siis puolitoista – siivua kinkkuleikettä iltapalaksi.

Isäni ei ilmeisesti ollutkaan ainut, joka ei saanut laitoshoidossa riittävästi ruokaa. Siitäkin ystäväni aloittamassa Facebook-keskustelussa kerrottiin, että sairaalan ruoilla laihtui aivan yrittämättä kaksi kiloa viidessä päivässä, vaikka ruokahalu oli kohdallaan eikä kyseessä ollut tarkoituksellinen laihdutusruokavalio.

Tämä on selvä merkki siitä, että annoskoot eivät ole riittäviä. Tässäkin avainsanana saattaa tosin olla laatu. On aivan eri asia, jos leipäviipale reilua mehevää ruisleipää eikä kuiva ohut siivu vaaleaa höttöä. Ja ruoan pitää tietysti olla syömäkelpoista, jotta siitä olisi mitään ravitsemuksellista hyötyä.

Sairaana ruokahalu voi muutenkin olla heikentynyt, ja sairaalaruoka ei todellakaan houkuttele syömään, vaikka sen pitäisi olla osa vahvistavaa toipumisprosessia tai kroonikkojen kohdalla auttaa ylläpitämään jäljellä olevia voimia. Ja vaikka ruoan söisikin, se ei paljon vahvista, jos sitä ei saa tarpeeksi.

Luokatonta ruokaa perustellaan kustannussyillä. Mutta maksaako leipä, jonka annetaan homehtua, todellakin vähemmän? Pitääkö pakastevihannesten ravintoarvo nollata keittämällä ne veteliksi ja mauttomiksi? Entä mistä saa halvalla pilaantuneita perunoita? Ovatko mausteet niin kalliita, että edes pippuripurkkia ei voisi pitää tarjoilukärryssä makua haluavia varten?

Edullinen ei automaattisesti tarkoita huonoa laatua; onhan kouluruokammekin edullista mutta silti varsin syömäkelpoista. On aika nousta kapinaan hyvän sairaalaruoan puolesta!

Hyvän tekeminen on kaikkien asia

Kansalaiskeräys Helsinkiin suunnitteilla olevan uuden lastensairaalan hyväksi puhuttaa. Asiasta sietääkin puhua, sillä tällainen talkoohengen osoitus lienee Suomessa vertaansa vailla. Tavalliset ihmiset, yritykset ja julkisuuden henkilöt ovat lähteneet innolla mukaan yhteisiin varainkeräystalkoisiin, ja keräyksen 30 miljoonan kokonaistavoitteesta on saatu reilussa vuodessa kokoon jo lähes 24 miljoonaa.

Lastensairaalan hyväksi tehdään myös vapaaehtoistyötä, ja monet ahkerat sormet valmistavat mm. nuttuja ja muita lämpimiä vaatteita tuleville pikku potilaille ja organisoivat vaatteiden keräystä.

Yllättävää kyllä lastensairaalaprojektin vauhdittaminen kansalaisten voimin ei olekaan kaikkien mielestä hyvä asia. Soraäänet valittavat, että tällaiset projektit pitäisi rahoittaa yksinomaan verovaroista. Siis niistä samoista varoista, jotka eivät verojen kiristämisestä huolimatta riitä enää edes välttämättömiin menoihin, kuten terveyden- ja vanhustenhuoltoon.

Pitäisikö meidän näiden protestoijien mielestä vain istua valtion kattaman valmiin pöydän ääressä odottamassa aikojen paranemista ja valittamassa, että valtio ei tee eteemme sitä tai tätä? Miksi pitäisi odottaa, että muut hoitavat kaiken puolestamme? Jos yhteistä rahaa ei ole niin sitä ei ole, ja passiivinen valitus ei auta. Toimeen tarttuminen sen sijaan auttaa.

Siksi on ihanaa, että maastamme löytyy niin paljon aktiivisuutta ja auttamishalua, että tällainen valtaisa suunnitelma saadaan toteumaan valtion huonosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Vaihtoehtonahan olisi, että uutta lastensairaalaa ei saataisi vielä vuosikausiin. Nyt se saadaan vuonna 2017, oli maamme talouden tila mikä hyvänsä.

Hyvän tekemistä ei saa institutionaalistaa pelkästään valtiolle, vaan se on meidän kaikkien asia. Hyvän tekeminen on hyväksi kaikille. Jos lastensairaalaan tarvitaan 30 miljoonaa vähemmän verovaroja, sen verran enemmän verovaroja voidaan käyttää lisäämään hyvinvointiamme jollakin muulla alalla.

Lahjoittamalla vaikka pienenkin summan rahaa valitsemaamme kohteeseen voimme varmistaa, että rahamme menevät juuri sinne minne haluamme, mikä ei aina ehkä päde maksamiimme veroihin. Vapaaehtoinen lahjoittaminen perustuu siihen, että ne, jotka kokevat voivansa auttaa, tekevät sen sellaisella summalla, jonka tuntevat voivansa maksaa. Tämäkään ei päde pakollisiin veroihin. Mitä enemmän tällaista vapaaehtoista rahoitusta tapahtuu, sitä enemmän verotaakkamme kevenee tai ainakaan veroja ei tarvitse korottaa. Voimme myös ohjata rahaa kohteisiin, joita valtio ei syystä tai toisesta tue.

Hyvän tekeminen pitäisi nähdä nyyttikesteinä. Jos jokainen kantaa kortensa kekoon mahdollisuuksiensa mukaan joko rahana tai vapaaehtoistyönä, kaikille myös riittää enemmän hyvää. Nyt surullisen monet meistä ovat vain kuokkavieraina Suomen nyyttikesteissä ottamassa vastaan käsi ojossa mutta tekemättä itse mitään.

Työuria pidennetään kuin hölmöläisten peittoa

Suunnitelmat eläkeiän nostamiseksi etenevät. Asiaa perustellaan sillä, että näin varmistetaan julkisten hyvinvointipalveluiden saatavuus ja riittävän suuret työeläkkeet tulevaisuudessakin. Ajattelutapa perustuu siihen, että Suomen väestön vanhetessa työikäisten suhteellinen osuus koko väestöstä pienenee. Tämä tarkoittaa sitä, että yhä kasvavan eläkeläisjoukon eläkkeitä on maksamassa yhä pienempi määrä työikäisiä. Jotta eläkerahat saataisiin kokoon, työikäisten pitäisi tehdä töitä pitempään.

Jos Suomessa vallitsisi täystyöllisyys, tämä ajattelutapa peräti toimisikin. On kuitenkin varsin epätodennäköistä, että tällaiseen tilanteeseen koskaan päästäisiin.

Ikävää todellisuutta on, että Tilastokeskuksen mukaan maaliskuussa 2014 Suomen työttömyysaste oli 9,5 %. Nuorten 15–24-vuotiaiden työttömyysaste oli samaan aikaan 26,3 %, eivätkä nämä luvut osoita laskemisen merkkejä.

Mitä eläkeiän nostamisella siis voitetaan? Korkeintaan se, että vankkaa ammattitaitoa vaativilla aloilla työvuosien tuoma kokemus on eduksi, ja nämä jo kaiken sujuvasti osaavat, ikääntyvät työntekijät ovat työnantajalle arvokas joskin valitettavan aliarvostettu voimavara.

Hävittävää sen sijaan on: ihmisten hyvinvointi. Varsinkin fyysisesti raskailla aloilla jo nykyiseenkin eläkeikään asti työkykyisenä säilyminen on suuri saavutus. Ne onnekkaat, joilla töitä vielä on, sinnittelevät työssä pitempään – halusivatpa tai eivät – ja samaan aikaan nuoret työttömät joutuvat odottamaan pitempään omaa vuoroaan päästä työelämään.

Tämä kuulostaa suorastaan samalta kuin hölmöläisten peiton jatkaminen leikkaamalla jalkopäästä pala ja ompelemalla se toiseen päähän. Miksi halutaan odotuttaa vahvoja ja työkykyisiä nuoria työttömyyskortistossa ja maksaa heille työttömyyskorvausta sen sijaan, että päästettäisiin heidät töihin eläköityviltä vapautuviin paikkoihin? Onko parempi vaihtoehto maksaa työttömyyspäivärahaa kuin eläkettä? Eikö olisi parempi lisätä molempien ikäryhmien hyvinvointia päästämällä osuutensa jo tehneet lepäämään ja itsenäisen elämän alkuun haluavat nuoret töihin?

Keinotekoinen liha on keinotekoinen ratkaisu

Uutisissa raportoitiin tällä viikolla, että Aalto-yliopiston laboratoriossa on onnistuttu kasvattamaan hiiren lihassoluista pikkuruinen keinolihakakkunen. Hintaa tälle ihmeelle kertyi noin 250 000 €. Maailmalla on jo päästy maistelemaan ensimmäistä mautonta naudan lihassoluista kasvatettua 150 gramman pihviä, jonka hintalappu oli samaa luokkaa kuin hiirenlihapalasenkin. 

Ajan myötä hinta tietysti halpenee, ja on ennustettu, että viimeistään 20 vuoden ja ties miten monen miljoonan tai miljardin euron ja dollarin kuluttua keinolihan avulla lopetetaan eettisesti ja ekologisesti niin tuotantoeläinten kärsimykset kuin maailman nälänhätäkin.

Seuraan mielenkiinnolla prosessin etenemistä, sillä ratkaistavia ongelmia on paljon, kuten esimerkiksi se, että solujen kasvatukseen vaaditaan jatkuvaa ja varsin runsasta antibioottien käyttöä. Tai se, että solujen jakautumiseen tarvittavat kasvutekijät saadaan nykyisin enimmäkseen naudan veriseerumista, eli täysin ilman eläinten kärsimystä puuha ei välttämättä onnistu.

Nämä eivät silti ole edes suurimpia syitä, miksi koko puuha on mielestäni järjetöntä. Suurin mielettömyys on siinä, että tuotantoeläinten kärsimyksiin ja nälänhätään on jo olemassa ihan ilmaiseksi keksitty ekologinen ja eettinen ratkaisu: kasvissyönti.

Ei ihminen tarvitse lihaa elääkseen, miksi tällaiseen lihan syöttämiseen koko maailmalle edes pyritään? Keinotekoinen liha on keinotekoinen ratkaisu. Jos lihaa ei syödä, ei tarvita kärsiviä tuotantoeläimiäkään, ei edes lihassolujen tai seerumin lähteeksi keinolihan kasvatukseen. Lihansyönnin lisäämisen asemesta meidän pitäisi pyrkiä sen vähentämiseen.

Nälänhädän syy ei ole se, että ihmiset eivät saa tarpeeksi lihaa syödäkseen, eikä edes se, että maailmassa ei olisi riittävästi ruokaa kaikkien ravitsemiseen. Ongelma on köyhyys ja se, että ruokavarat eivät jakaudu tasaisesti.

Nälkäongelma olisi paljon lähempänä ratkaisua jo sillä, jos kaikki keinolihaan haaskatut miljoonat käytettäisiin kehitysmaiden olosuhteiden parantamiseen. Monenko ihmisen riittävä ravinto tuolla rahalla voitaisiin varmistaa? Kastelujärjestelmiä, kuivuutta kestäviä lajikkeita, koulutusta, yleistä taloudellisen hyvinvoinnin lisäämistä ja jopa keinoja ruoan ylimäärän siirtämiseksi edullisesti sinne, missä sitä tarvitaan.

Jos ihminen osaa kasvattaa lihaa laboratoriossa, hän osaa myös löytää ratkaisun ruokaongelmaan. Onko pahin este se, että todellisesta auttamisesta ei saa taloudellista hyötyä kuten "eettisestä" keinolihasta?