Luokatonta sairaalaruokaa

Pelkään sairaalaan joutumista. Sairaalaan joutuminen on aina merkki terveysongelmasta, mutta en minä siksi pelkää. Enkä siksikään, että pelkäisin lääkäreitä, toimenpiteitä tai neuloja. Pelkään siksi, että joutuisin tulemaan toimeen sairaalaruoalla.

En silti ole ruoan suhteen nirso. En edes keksi ruokalajia, josta pystyisin suoralta kädeltä sanomaan, että tuota en syö. Kutakuinkin ainoat toivomukseni ruoan suhteen ovat, että se ei saa olla pahaa ja sitä pitää olla riittävästi. Pääsääntöisesti sairaalaruoka ei näytä täyttävän näistä vaatimattomista kriteereistä kumpaakaan.

Olen päässyt tutustumaan sairaalan tarjoomuksiin, sillä isälläni on pitkälle edennyt Alzheimerin tauti ja hän on usein paikallisessa sairaalassa intervallihoidossa. Intervalliviikoilla käymme omaishoitajana toimivan äitini kanssa säännöllisesti häntä katsomassa, ja joskus satumme paikalle ruoka-aikaan. Annokset näyttävät surkean pieniltä ja aneemisilta.

180-senttinen mies saa iltapalaksi kupillisen teetä tai kahvia ja ohuen viipaleen kuivaa vuokaleipää, jonka päällä on sipaisu levitettä ja siivu lauantaimakkaraa. Hyvänä päivänä annokseen kuuluu myös pieni jogurtti. Kukaan ei kysy, riittävätkö nämä niukat ja ravintoarvoltaan kyseenalaiset eväät, vaan niillä pitäisi selvitä noin 12 tuntia aamiaiseen. Edes minä en näillä määrillä jaksaisi, saati sitten iso mies.

Isä ei enää ole niin hyvässä kunnossa, että osaisi pyytää lisää ruokaa tai kertoa, onko hänellä vielä nälkä. Äitini taas ei valita isälle tarjotun ruoan laadusta tai uskalla pyytää lisää, sillä hän pelkää, että valittaminen tai vaatimukset kostettaisiin isälleni huonompana hoitona tai – herra paratkoon – vieläkin huonompana ruokana. Hän yksinkertaisesti vie isälle sairaalaan päivittäin välipalaa, useimmiten jogurttia, voileipää, tuoreita hedelmiä tai marjoja.

Isäni on siitä onnekas, että hänellä on läheisiä, jotka huolehtivat hänen hyvinvoinnistaan, ja hän saa olla suurimman osan ajasta kotona äitini huolehdittavana. Äiti laittaa terveellistä, monipuolista kotiruokaa, jolla isä pysyy niin hyväkuntoisena kuin hänen tilanteessaan on mahdollista.

Mutta miten käy pitkäaikaishoidossa vuodeosastolla olevien ja erityisesti dementoituneiden vanhusten, jotka eivät uskalla, osaa tai pysty pitämään puoliaan? Ravitseva ruoka auttaisi jaksamaan, mutta sairaalan eväillä uhkaa sekä ruoan määrästä että laadusta johtuva aliravitsemus. Ei voi kuin toivoa, että omaiset ymmärtävät seurata tilannetta ja puuttua siihen tarvittaessa tavalla tai toisella.

Eikä sairaala ole ruoan suhteen edes ainut kyseenalainen hoitolaitos. Ennen sairaalan vuodeosastoa isäni vietti intervalliviikot vanhainkodin dementiaosastolla. Siellä leipää ei saanut ruoan kanssa kuin pyytämällä, ja eiväthän dementikot useinkaan osaa tai ymmärrä pyytää. Normaalipainoinen isäni laihtui viikon aikana aina silminnähtävästi, ja lopulta vaihdoimme hoitopaikan sairaalaksi, jossa ruoan laatu ei tosin ole parempi, mutta ainakin sitä saa hieman enemmän.

Tähän asti olen jupissut asiasta itsekseni ja miettinyt, olemmeko ehkä äitini kanssa ylihuolehtivaisia tai liian vaativia. Kimmokkeena tämän blogin kirjoittamiselle toimi ystäväni Sirpa Isokoski, joka joutui sairaalaan ja kas, aloitti Facebookissa keskustelun sairaalaruoan surkeudesta! Seuraavassa blogissani julkaisen Sirpan kuvia ja kuvauksia siitä, mitä hän sai sairaalassaolonsa aikana syödäkseen.

Sirpan aloittama keskustelu sai runsaasti osanottajia ja paljastui, että Seinäjoen keskussairaalaa lukuun ottamatta trendi näytti olevan keskustelussa esille tulleissa Pohjanmaan sairaaloissa sama: ruoka hipoo ala-arvoista.

Kauhistuttavinta oli ruoan huono laatu: pilaantuneelta maistuvia perunoita ja homeista leipää. Homeinen leipä näyttää olevan yllättävän yleinen lisuke, sillä sitä oli tarjoiltu potilaille ainakin kolmessa eri sairaalassa. Sitä sai myös ystäväni Sirpa. Ruisleipää ei valikoimiin kuulunut koskaan, ja höttöisen vuokaleivän päällisenä oli siivu lauantaimakkaraa tai ruhtinaallisemmassa tapauksessa peräti puolitoista – siis puolitoista – siivua kinkkuleikettä iltapalaksi.

Isäni ei ilmeisesti ollutkaan ainut, joka ei saanut laitoshoidossa riittävästi ruokaa. Siitäkin ystäväni aloittamassa Facebook-keskustelussa kerrottiin, että sairaalan ruoilla laihtui aivan yrittämättä kaksi kiloa viidessä päivässä, vaikka ruokahalu oli kohdallaan eikä kyseessä ollut tarkoituksellinen laihdutusruokavalio.

Tämä on selvä merkki siitä, että annoskoot eivät ole riittäviä. Tässäkin avainsanana saattaa tosin olla laatu. On aivan eri asia, jos leipäviipale reilua mehevää ruisleipää eikä kuiva ohut siivu vaaleaa höttöä. Ja ruoan pitää tietysti olla syömäkelpoista, jotta siitä olisi mitään ravitsemuksellista hyötyä.

Sairaana ruokahalu voi muutenkin olla heikentynyt, ja sairaalaruoka ei todellakaan houkuttele syömään, vaikka sen pitäisi olla osa vahvistavaa toipumisprosessia tai kroonikkojen kohdalla auttaa ylläpitämään jäljellä olevia voimia. Ja vaikka ruoan söisikin, se ei paljon vahvista, jos sitä ei saa tarpeeksi.

Luokatonta ruokaa perustellaan kustannussyillä. Mutta maksaako leipä, jonka annetaan homehtua, todellakin vähemmän? Pitääkö pakastevihannesten ravintoarvo nollata keittämällä ne veteliksi ja mauttomiksi? Entä mistä saa halvalla pilaantuneita perunoita? Ovatko mausteet niin kalliita, että edes pippuripurkkia ei voisi pitää tarjoilukärryssä makua haluavia varten?

Edullinen ei automaattisesti tarkoita huonoa laatua; onhan kouluruokammekin edullista mutta silti varsin syömäkelpoista. On aika nousta kapinaan hyvän sairaalaruoan puolesta!