Kirkko on hukannut sanomansa

Seurakuntavaalit olivat ja menivät. Minua vähän hävettää tunnustaa, että en äänestänyt. Äänestysmotivaatio puuttui, sillä kirkolla ei ole enää merkitystä tavallisen ihmisen arjessa. Ilmeisesti muut ovat samaa mieltä, sillä äänestysprosentti laski entisestään.

En syytä vähäisestä kiinnostuksesta laiskoja ihmisiä, vaan kirkkoa. Kirkko on vieraantunut elämästä. Kuinka monta kertaa vuodessa kohdalle osuvat häät, hautajaiset tai ristiäiset? Lopun aikaa kirkon sanoma ei kosketa.

Kirkosta on tullut sisäänlämpiävä oman henkilökunnan kerho. Se pyörittää omia rituaalejaan ja omaa terminologiaansa, joka on niin abstraktia, että ei avaudu tavalliselle tallaajalle.

Puitteet ovat kauniit, mutta
kirkko ei osaa tarjota lämpöä ja lohtua.

Joulukirkkoa lukuun ottamatta en käy kirkossa, sillä liturgia on minulle vain tyhjiä sanoja, joiden merkitys ei avaudu. Surullista kyllä jumalanpalvelus ei anna minulle mitään. Lähinnä siitä jää hämmentynyt olo: Onko ymmärryksessäni vikaa, kun en tajunnut?

Niinä kertoina, kun olen kirkossa käynyt, päivän sana, pari ilman kontekstia esitettyä lausetta, on kyllä luettu, mutta jätetty sitten ilmaan roikkumaan ilman minkäänlaisia selityksiä. Jäin miettimään, mitä se oikeastaan tarkoitti ja miten sen pitäisi koskettaa minua jokapäiväisessä elämässäni. Oliko se elämänohje, ja jos oli, niin millainen? Miksi se ylipäänsä luettiin?

Sitten seuraa saarna. Lisää jähmettyneitä fraaseja jotka eivät herää eloon. Mikä on suorasanaisesti selitettynä vaikkapa ”autuus” tai ”pelastus”, tai mitä merkitsee ”vanhurskaus” arkeen sovellettuna? Miten ne näkyvät omassa elämässämme? Voisiko joku vihdoin selittää ihan tavallisella suomen kielellä ja tavallisilla sanoilla?

Vaikeaselkoisuus on sääli, sillä juuri näinä aikoina kirkkoa tarvittaisiin. Sen sanoma toisi lohtua niin monille, jos kirkko pystyisi pukemaan sen ymmärrettävään muotoon.

Esimerkiksi eräs kristinuskon kulmakivistä, lähimmäisenrakkaus, tarkoittaa heikompien auttamista ja sitä, että selviämme toistemme avulla. Enpäs vain ole kuullut tätäkään konkreettista kehotusta koskaan saarnastuolista, vaikka rakkaudesta on kyllä puhuttu kovin abstraktein sanakääntein.

Ruokaa silmille, entä sielulle?

Tässä mielessä herätysliikkeet ovat oivaltaneet jotakin. Ne tuovat uskonnon ja Raamatun sanoman lähelle ihmistä. Niin ärsyttäviä kuin nämä ovikellon soittelijat joskus ovatkin, heidän uskonsa on elävää ja näkyy arjessa periaatteina, joiden mukaan eletään. Sanoma selitetään seurakunnan jäsenille ja muille kiinnostuneille selkeäsanaisesti ymmärrettävästi: Raamatussa sanotaan näin ja meidän mielestämme se tarkoittaa käytännön elämässä tätä.

Herätysliikkeiden jäsenet toteuttavat käytännön kristillisyyttä ja puhaltavat yhteen hiileen. Jehovan todistajien valtakunnansalit nousevat talkootyönä. Helluntailaiset auttavat toisiaan ja ulkopuolisiakin siinä missä apua tarvitaan, olipa se sitten lasten vahtimista tai kaupassa käyntiä.

Kirkko – valoa pimeässä vai
pelkkää byrokratiaa ja sanahelinää?

Luterilainen kirkko muhii välinpitämättömänä arjesta irrallaan omassa erinomaisuudessaan, kerää veroja ja voivottelee jäsenmääränsä laskua. Ja mikä pahinta, antaa päiviräsästen ja muiden Raamatulla päähän mätkijöiden puhua puolestaan, vaikka heillä ei siihen valtuuksia olekaan.

Kuitenkin luterilaisella kirkolla olisi kirkollisverojen tukemana lähtökohtainen mahdollisuus nousta herätysliikkeitä suuremmaksi hyväksi voimaksi, jos se tarttuisi tilaisuuteen ja astuisi korkeuksistaan ihmisten keskelle osallistumaan ja luomaan yhteisöllisyyttä. Kirkkoa ja sen sanomaa tarvitaan, mutta se ei osaa vastata haasteeseen.

Kirkon Facebook-sivut ”Kirkko Suomessa” ovat lähinnä sitä elävää sanomaa ja yhteyttä arkeen, jota kirkon tulisikin tarjota: lohtua, inhimillisyyttä ja konkreettista opastusta käytännön kristillisyyteen. 

Jos kirkko olisi liikeyritys, jonka tulos mitataan henkisen hyvinvoinnin levittämisenä, se olisi konkurssissa. Liikkeenjohdon termein sanottuna kirkon arvot ovat ehdottoman hyvät, mutta missio on unohtunut, visio puuttuu ja sitä myötä strategiaakaan ei ole. Kirkon on aika katsoa peiliin ja päivittää itsensä nykyaikaan.