Suuri nettihuijaus

Kaivinkone katkaisi Elisan kaapelin keskiviikkoiltana, ja Suomi lamaantui pariksi tunniksi. Tai siltä ainakin tuntui. Koko maan nettiyhteydet takkuilivat, ja myös moni TV oli pimeänä.

Työntekoni pysähtyi, koska en päässyt tarvitsemiini tietokantoihin. Kotona istuin tovin tylsästi tietokoneeni ääressä mitäs nyt -tunnelmissa, koska en päässyt edes Facebookiin aikaani kuluttamaan.

Tajusin, miten nettiriippuvaisia me kaikki olemme niin työssä kuin vapaa-ajalla.

Tajusin myös, miten meitä käytetään hyväksi tämän riippuvuutemme takia. 

Meitä huijataan antamaan tietoja itsestämme joka taholle, ja haluamme niin epätoivoisesti käyttää kaikkia netissä tarjolla olevia palveluja, että emme kyseenalaista tietojen antamisen tarpeellisuutta.

Ajatellaanpa seuraavia tapauksia:

1. Älypuhelimet. Hankin elämäni ensimmäisen älypuhelimen viime kesänä. Se oli hauska kaikkine sovelluksineen, joilla saattoi tehdä vaikka mitä, kuten navigoida itsensä haluamiinsa osoitteisiin tuosta vain.

Loppukesästä puhelin latasi automaattisesti itseensä suuren päivityksen, ja sen jälkeen mikään ei toiminut. Jokainen sovellus ilmoitti, että sitä ei voi käyttää, ellei avaa Microsoft-tiliä, rekisteröidy ja hyväksy käyttöehtoja.

Oletko koskaan miettinyt, mitä nämä "muut tiedot" ovat?

Käyttöehtoihin kuului mm. se, että kerron Microsoftille henkilötietoni ja annan sille samalla luvan päästä käsiksi mm. Facebookin ystävälistaani ja seurata ainakin jossakin määrin, millä nettisivuilla käyn.

Asia on muotoiltu käyttöehdoissa näin: …”keräämme sinulta joitakin tietoja, jotta voimme tarjota sinulle puhelimen toiminnot ja palvelut, suorittaa tapahtumat, joita olet pyytänyt tai joihin olet antanut luvan, sekä näyttää sisältöä ja mainontaa, joka on räätälöity asetustesi ja mielenkiinnon kohteidesi perusteella.”

Käytännössä sama teksti tarkoittaa kutakuinkin tätä: ”Koska et kuitenkaan vaivaudu lukemaan näitä pienellä kirjoitettuja ja tuhottoman pitkiä käyttöehtoja ennen niiden hyväksymistä, annat meille luvan seurata, millä nettisivuilla käyt ja mitä siellä teet ja myydä tietosi mainostajille. Tosiasiassa vain murto-osaa antamistasi tiedoista tarvitaan varsinaisesti sovellusten toimintaan.”

Tätä varten puhelimella on myös niin ikään käyttöehdoissa mainittu mainontatunnus, jonka avulla yhtä puhelinta ja siten yhtä henkilöä koskevat eri päivien netin selaustiedot voidaan yhdistää. Mainontatunnuksen voi ottaa pois käytöstä, mutta vain, jos on hoksinut käyttöehdoista sen olemassaolon. Huomasitko sinä?

Rekisteröityessäni tunsin itseni huijatuksi, sillä minut pakotettiin antamaan lupa tietojeni käyttöön mainostarkoituksiin voidakseni käyttää puhelintani.

2. Kaikkeen täytyy rekisteröityä. Edes lehtitilauksen peruminen ei onnistu netin kautta, ellei ensin rekisteröidy ja kerro samalla vähintäänkin osoitettaan, puhelinnumeroaan, ikäänsä, ja mitä nyt milloinkin rekisteröitymisen varjolla satutaan kysymään.

Puhelimella tehtynä tilauksen perumiseen riittää yllättäen pelkkä laskusta löytyvä tilausnumero. Miksi netissä siis halutaan minusta kaikki nämä tiedot?

Jopa eräs nettisanakirja kehottelee nykyisin käyttäjiään rekisteröitymään! Tämä on tyypillistä monille muillekin nettisivuille.

Luetko nettipalveluiden käyttöehdot ennen niiden hyväksymistä. Kannattaisi lukea. 

Useinkaan rekisteröityminen ei sinänsä ole tarpeen palvelun käyttämiselle, vaan meiltä likimain huijataan mahdollisimman paljon mainostajille hyödyllistä tietoa. Ja siinä onnistutaan, koska kuka todellakaan jaksaa lukea käyttöehtoja halutessaan vain nopeasti sivustolle tekemään sen, mitä oli tekemässä? Rasti ruutuun ja eteenpäin.

3. Hassut nettitestit. Oletko hyvä työntekijä? Mikä on eläinpersoonallisuutesi? Mikä kirjallisuuden hahmo olet? Mikä väri olet?

Niin hölmöä testiä ei olekaan, ettemmekö haluaisi tietää. Esimerkiksi Facebook on testejä tulvillaan. Vastatessamme olemme jo valmiiksi rekisteröityneet, joten vastauksemme on helppo yhdistää muihin tietoihimme. Toki ne pystytään jäljittämään tietokoneeseemme muutenkin.

Paljastamme testeihin vastatessamme lempiruokamme, harrastuksemme, lastemme iän ja lukumäärän, terveydentilamme, työpaikkamme, siviilisäätymme ja ties mitä muuta henkilökohtaista.

Mieti tarkkaan, haluatko todella tietää.

Nämä nettitestit ovat se kaikkein suurin huijaus, jolla meistä kerätään tietoja.

Useimpia tietoja ei tarvita testivastauksen laskemiseen. Mitä merkitystä ansioilleni työntekijänä on esimerkiksi sillä, montako tuntia yössä nukun? Tai sillä, onko minulla lemmikkieläimiä? Silti niitä kysytään.

Useimmissa testeissä näyttää olevan vain yksi tai kaksi aiheeseen liittyvää kysymystä, joiden perusteella vastaus annetaan. Muiden vastausten avulla saatuja tietoja käytetään muiden meistä kerättyjen tietojen kanssa kohdistettuun mainontaan ja profilointiin.

Tietojen keräämisen on tarkoitus tapahtua niin, että ketään ei voi tunnistaa, mutta tapahtuuko se? Väärin käytettyinä tiedot voidaan yhdistää yhteen henkilöön, ja silloin hänestä tiedetäänkin jo todella paljon.

Olemme säälittäviä addikteja, jotka luopuvat luottavaisina ja kyselemättä yksityisyydestään saadakseen vastineeksi päivän annoksen nettiä. Suosittelen lämpimästi käyttöehtojen lukemista ennen kyseisen ruudun rastittamista.


Lisää tietoa nettitesteistä englantia osaaville täällä ja täällä.

Missä vaiheessa ihminen menettää ihmisarvonsa?

Suomessa asuvia ISIS-järjestön taistelijoita on palaamassa väkivaltaisen terroristijärjestön riveistä takaisin Suomeen. Joku voisi ajatella, että heidät pitäisi karkottaa maasta. Se on väärin ajateltu. He ovat työikäisiä, arvokkaita ihmisiä, joille täytyy päättäjien mielestä ihmisoikeuksien nimessä tarjota apua ja mahdollisuus elää Suomessa. Siihen verovaramme toki riittävät.

Joissakin vankiloissa jopa yli 50 % tuomiotaan istuvista on ulkomaalaisia. Joku voisi ajatella, että Suomella ei ole velvollisuutta elättää heitä verovaroillamme kansainvälisesti katsoen varsin lokoisissa vankiloissamme, vaan heidät pitäisi karkottaa sinne, mistä ovat tulleetkin. Väärin ajateltu. He ovat työikäisiä, arvokkaita ihmisiä, joita pitää päättäjien mielestä ihmisoikeuksien nimissä suojella oman maansa ankarilta vankilaoloilta. Kyllä meidän verovaramme riittävät siihen.

Suomessa asuva somalialainen mies tuomittiin Somaliassa kuolemaan murhasta. Hän ei ole Suomen kansalainen. Ihmisoikeuksien nimissä verovaroillamme rahoitettu diplomatiakoneisto mobilisoitiin pelastamaan tätä työikäistä miestä kuolemalta, ilmeisesti tuomalla hänet Suomeen turvaan. Siihenkin verovaramme riittävät.

Hyvä niin, en itsekään hyväksy kuolemantuomiota, sillä sen täytäntöönpanijat tekevät mielestäni itse asiassa juuri saman mistä tuomittua syytetään eli murhaavat.

Mutta mutta. Tällä viikolla uutiskynnyksen ylitti taas tapaus, jossa yli 70-vuotias venäläinen nainen päätettiin karkottaa yksin takaisin Venäjälle. Tytär, hänen ainut lapsensa, asuu Suomessa ja olisi pitänyt hänestä huolta. Venäjällä tällä mummolla taas ei ole lapsia tai muita lähisukulaisia, jotka huolehtisivat hänestä.

Elämän ilta Suomessa ei välttämättä ole aurinkoinen.

Karkotuspäätös tuli käsittämättömästi sillä perusteella, että äitiä ei lasketa lähisukulaiseksi ja että hän saa hoitoa myös kotimaassaan. Tyttären kun oletettiin pystyvän pistäytymään riittävän usein rajan takana katsomassa, että dementiaa sairastavalla äidillä on kaikki hyvin.

Mihin ihmisoikeudet ja inhimillisyys nyt unohtuivat? Koskevatko ne vain nuorempia, jotka pystyvät huolehtimaan itse itsestään, vaikka sitten muiden hyvinvoinnin ja omaisuuden kustannuksella?

Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun vanhus saa karkotuspäätöksen siitä huolimatta, että oma perhe haluaa huolehtia hänestä. Vanhusten hyvinvointi ei selvästikään ole päättäjien listalla. Verovaroja siihen ei ainakaan haluta sijoittaa.

Tämä välinpitämättömyys ei rajoitu vain oleskelulupapäätöksiin, vaan näkyy vanhustenhuollossa ylipäänsä. Sen määrärahoja ollaan taas supistamassa. 

Sairaaloiden vuodeosastot ovat surullisia vanhusten varastointipaikkoja, jossa alipalkattu ja ylityöllistetty henkilökunta hädin tuskin ehtii huolehtia välttämättömistä asioista.

Kuvaavaa on vastaus, jonka tuttavani sai kotikaupunkini sairaalassa, kun hän tuli vuodeosastolle miestään katsomaan ja huomasi, että tämän ruoka kökötti jäähtyneenä ja koskemattomana yöpöydällä. Tuttavani kertoi pahoillaan hoitajalle, että mies ei ollut saanut ruokaa, koska kukaan ei ollut syöttänyt häntä. ”Ei siihen kuole, jos jää yksi ateria syömättä”, tiuskaisi hoitaja.

Onko vanhus oikea ihminen vai vain vaivalloinen paketti?

Inhimillisyys einäytä olevan kovinkaan kovassa kurssissa vanhustenhuollossa. Vanhuksista on tullut siirreltäviä paketteja, joiden ihmisarvo jää sairaalan ovien ulkopuolelle. Missä vaiheessa ihminen menettää ihmisoikeutensa ja -arvonsa? Onko hän arvokas ja ansaitsee inhimillistä kohtelua vain niin kauan, kuin hän ei ole muista riippuvainen? Miksi emme enää kykene tuntemaan empatiaa heikompia kohtaan?

On surullista, että verovarojen käytöstä ja vanhusten kohtalosta ovat päättämässä henkilöt, jotka eivät kykene tuntemaan minkäänlaista myötätuntoa ikääntyneitä kansalaisia kohtaan, jotka ovat jo elämäntyönsä tehneet ja lapsensa kasvattaneet ja olleet mukana rakentamassa maailmaa, jossa elämme. 

Päättäjien pitäisi muistaa, että kaikki me vanhenemme, ja jonakin päivänä he ovat itse avun tarvitsijan asemassa ja saavat silloin ne niukat palvelut, joita ovat itse olleet leikkaamassa. 

Päivitys aikaisempaan ”renttukirjoitukseen”

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miksi naiset aina rakastuvat renttuihin. Uusin Kodin Kuvalehti (nr 22, ilm. 13.11.2014) katsoo asiaa toiselta kannalta ja kysyi 13 naiselta, mikä suomalaisessa miehessä on parasta. Useimmiten mainittiin rehellisyys ja luotettavuus. 

Muutama nainen mainitsi myös niitä asioita, joissa olisi parantamisen varaa. Ne olivat juuri niitä juttuja, joita rentut osaavat ainakin teeskennellä, joten ottakaapa vinkistä vaari, kaikki kunnon miehet:

”Välillä voisi olla enemmän actionia ja suurieleisyyttä. Voisi vaikka panostaa syntymäpäivinä.”

”Miehet voisivat kuitenkin puhua avoimemmin ja huolehtia itsestään, terveydestään ja ulkonäöstään enemmän.”

”Suomalaiset miehet voisivat näyttää enemmän tunteitaan ja olla spontaanimpia.”

”Aloitteita he voisivat tehdä rohkeammin.”

Kirkko on hukannut sanomansa

Seurakuntavaalit olivat ja menivät. Minua vähän hävettää tunnustaa, että en äänestänyt. Äänestysmotivaatio puuttui, sillä kirkolla ei ole enää merkitystä tavallisen ihmisen arjessa. Ilmeisesti muut ovat samaa mieltä, sillä äänestysprosentti laski entisestään.

En syytä vähäisestä kiinnostuksesta laiskoja ihmisiä, vaan kirkkoa. Kirkko on vieraantunut elämästä. Kuinka monta kertaa vuodessa kohdalle osuvat häät, hautajaiset tai ristiäiset? Lopun aikaa kirkon sanoma ei kosketa.

Kirkosta on tullut sisäänlämpiävä oman henkilökunnan kerho. Se pyörittää omia rituaalejaan ja omaa terminologiaansa, joka on niin abstraktia, että ei avaudu tavalliselle tallaajalle.

Puitteet ovat kauniit, mutta
kirkko ei osaa tarjota lämpöä ja lohtua.

Joulukirkkoa lukuun ottamatta en käy kirkossa, sillä liturgia on minulle vain tyhjiä sanoja, joiden merkitys ei avaudu. Surullista kyllä jumalanpalvelus ei anna minulle mitään. Lähinnä siitä jää hämmentynyt olo: Onko ymmärryksessäni vikaa, kun en tajunnut?

Niinä kertoina, kun olen kirkossa käynyt, päivän sana, pari ilman kontekstia esitettyä lausetta, on kyllä luettu, mutta jätetty sitten ilmaan roikkumaan ilman minkäänlaisia selityksiä. Jäin miettimään, mitä se oikeastaan tarkoitti ja miten sen pitäisi koskettaa minua jokapäiväisessä elämässäni. Oliko se elämänohje, ja jos oli, niin millainen? Miksi se ylipäänsä luettiin?

Sitten seuraa saarna. Lisää jähmettyneitä fraaseja jotka eivät herää eloon. Mikä on suorasanaisesti selitettynä vaikkapa ”autuus” tai ”pelastus”, tai mitä merkitsee ”vanhurskaus” arkeen sovellettuna? Miten ne näkyvät omassa elämässämme? Voisiko joku vihdoin selittää ihan tavallisella suomen kielellä ja tavallisilla sanoilla?

Vaikeaselkoisuus on sääli, sillä juuri näinä aikoina kirkkoa tarvittaisiin. Sen sanoma toisi lohtua niin monille, jos kirkko pystyisi pukemaan sen ymmärrettävään muotoon.

Esimerkiksi eräs kristinuskon kulmakivistä, lähimmäisenrakkaus, tarkoittaa heikompien auttamista ja sitä, että selviämme toistemme avulla. Enpäs vain ole kuullut tätäkään konkreettista kehotusta koskaan saarnastuolista, vaikka rakkaudesta on kyllä puhuttu kovin abstraktein sanakääntein.

Ruokaa silmille, entä sielulle?

Tässä mielessä herätysliikkeet ovat oivaltaneet jotakin. Ne tuovat uskonnon ja Raamatun sanoman lähelle ihmistä. Niin ärsyttäviä kuin nämä ovikellon soittelijat joskus ovatkin, heidän uskonsa on elävää ja näkyy arjessa periaatteina, joiden mukaan eletään. Sanoma selitetään seurakunnan jäsenille ja muille kiinnostuneille selkeäsanaisesti ymmärrettävästi: Raamatussa sanotaan näin ja meidän mielestämme se tarkoittaa käytännön elämässä tätä.

Herätysliikkeiden jäsenet toteuttavat käytännön kristillisyyttä ja puhaltavat yhteen hiileen. Jehovan todistajien valtakunnansalit nousevat talkootyönä. Helluntailaiset auttavat toisiaan ja ulkopuolisiakin siinä missä apua tarvitaan, olipa se sitten lasten vahtimista tai kaupassa käyntiä.

Kirkko – valoa pimeässä vai
pelkkää byrokratiaa ja sanahelinää?

Luterilainen kirkko muhii välinpitämättömänä arjesta irrallaan omassa erinomaisuudessaan, kerää veroja ja voivottelee jäsenmääränsä laskua. Ja mikä pahinta, antaa päiviräsästen ja muiden Raamatulla päähän mätkijöiden puhua puolestaan, vaikka heillä ei siihen valtuuksia olekaan.

Kuitenkin luterilaisella kirkolla olisi kirkollisverojen tukemana lähtökohtainen mahdollisuus nousta herätysliikkeitä suuremmaksi hyväksi voimaksi, jos se tarttuisi tilaisuuteen ja astuisi korkeuksistaan ihmisten keskelle osallistumaan ja luomaan yhteisöllisyyttä. Kirkkoa ja sen sanomaa tarvitaan, mutta se ei osaa vastata haasteeseen.

Kirkon Facebook-sivut ”Kirkko Suomessa” ovat lähinnä sitä elävää sanomaa ja yhteyttä arkeen, jota kirkon tulisikin tarjota: lohtua, inhimillisyyttä ja konkreettista opastusta käytännön kristillisyyteen. 

Jos kirkko olisi liikeyritys, jonka tulos mitataan henkisen hyvinvoinnin levittämisenä, se olisi konkurssissa. Liikkeenjohdon termein sanottuna kirkon arvot ovat ehdottoman hyvät, mutta missio on unohtunut, visio puuttuu ja sitä myötä strategiaakaan ei ole. Kirkon on aika katsoa peiliin ja päivittää itsensä nykyaikaan.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Ystäväni lopetti juuri suhteen renttumiehen kanssa. Mies piti itseään sivistyneenä ja osasikin halutessaan käyttäytyä. Ystävääni hän kuitenkin kohteli ylimielisesti, vähätteli ja nimitteli kaikkien luuserimiesten sanavarastoon kuuluvalla H-sanalla.

Fiksuna naisena ystäväni kyllästyi pian moiseen tyhjäntoimittajaan ja korkeakoulupudokkaaseen ja lopetti suhteen. Renttumies jäi etsimään uutta elättäjää ja minä ja ystävämme ihmettelemään samaa kuin niin monet muutkin aikaisemmin: Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Tässä pohdinnan tulos:

1. Renttuja on enemmän saatavilla. Hyvät miehet napataan pelistä pois heti kättelyssä. Renttumiehiä sitoutuu samaan tahtiin kuin kunnon miehiäkin, mutta heitä pistetään kelvottomina kierrätykseen tiuhaan tahtiin. Siksi varsinkin varttuneempia renttuja on vapailla markkinoilla enemmän kuin kunnon miehiä, joista pidetään kiinni.

2. Rentut osaavat jutella. Rentulla on usein suuret luulot itsestään, ja siksi he eivät ole ujoja. He ovat kehittäneet iskemisen taidon huippuunsa ja osaavat kehua ja lirkutellakin uskottavasti. Ovathan he saaneet paljon harjoitusta, koska heidän suhteensa eivät kestä, ja haku on päällä vähän väliä. Juttelu taas tehoaa naisiin kohdan 3 takia.

3. Kunnon miehet ovat huonoja juttelemaan. Kunnon suomalaismiehet eivät lirkuttele naisille, ja valitettavasti eivät edes uskalla jutella ihan tavallisiakaan. Heillä on mystinen luottamus siihen, että naiset vain itse huomaavat, että nurkassa hiljaa istuva mies on hyvä ja hauska tyyppi.

Ei toimi. Naiset pitävät siitä, että heidät huomataan ja heille jutellaan. Enkä tarkoita, että mennään humalassa örisemään että teille vai meille. Mutta jutella saa mielellään, vaikka säästä, jos ei muuta keksi. Mukavia jutteleva mies on päivän piristys.

Tämä asia taas liittyy läheisesti siihen valitukseen, että ulkomaalaiset miehet tulevat ja vievät suomalaiset naiset. Niin vievät, jos suomalaismiehet eivät opettele jutustelun jaloa taitoa. Jutella voi vaikka muuten vaan, ei aina iskemismielessä.

Wienissä ja USA:ssa asuessani tapasin mukavia, juttelevia miehiä kaikkialla. Kuntosalilla, bussissa, jäätelökioskin jonossa, ruokakaupassa. Kyseessä eivät läheskään aina olleet iskuyritykset vaan vaikkapa ajan tappaminen jonottaessa tai pelkästään se, että jutteleminen on mukavaa. Jutusteluista ei useinkaan seurannut muuta kuin hyvä mieli - eikä ollut tarkoituskaan - mutta jos juttukaverin kanssa synkkasi, niin saatoimme päätyä treffeille, joskus jopa useammillekin.

Siinäpä teille vinkki, suomalaismiehet: uskaltakaa jutella! Vallatkaa tämä maaperä rentuilta!

4. Kunnon miehet eivät ulkonäöllä koreile. Renttumiehet ovat keksineet toisenkin naisiin vetoavan asian: siistin ulkonäön. Ensivaikutelma syntyy ulkonäön perusteella. Hyväkään tyyppi ei houkuttele, jos pukeutuu verkkareihin, kulahtaneeseen T-paitaan ja linttaan astuttuihin lenkkareihin.

Myös parturissa saa käydä. Ponnari toimii vain, jos hiuksia on paljon. Niskaan rotanhännäksi vedetty hiirenvärinen ruikula on yhtä houkutteleva kuin takaraivolta otsalle vedetyt hiukset, joilla ei todellakaan saa alkavaa kaljua piiloon.

Renttumies tekee onnettomaksi.

Summa summarum: Suomalaiset kunnon miehet, olette ihania ja luotettavia. Opetelkaa näyttämään tämä ihanuutenne naisillekin ja pelastakaa meidät renttumiehiltä!

Loppusanat: Ystäväni seikkailusta renttumiehen matkassa oli tuloksena tämä blogikirjoitus ja lämminsydämiselle ystävälleni hyvä renttuvainu. Hän on nyt onnellisessa suhteessa ihanan kunnon miehen kanssa. Renttumies stalkkaa edelleen ystäväni Facebook-sivua, lähettää sähköposti- ja tekstiviestejä ja yrittää saada ystävääni takaisin vuoroin lirkuttelemalla ja vuoroin haukkumalla tyhmäksi, kun jätti niin (muka) ihmeellisen miehen. Se on turhaa, sillä ystäväni sydän on kylmennyt häntä ja muita renttumiehiä kohtaan ikuisiksi ajoiksi.


#renttu, #miehet, #ihmissuhteet #"miksi naiset aina rakastuvat renttuihin"

Kateuden päivä

Käsillä on taas kansallinen kateuden päivä. Vuoden 2013 verotiedot ovat kaikkien kansalaisten tarkasteltavina.

Halutessamme voimme jälleen saada uusimman tilannekatsauksen siitä, keitä naapureistamme, tuttavistamme ja työkavereistamme meidän täytyy kadehtia ja keitä kohtaan saamme salaa tuntea ylemmyyttä.

Tätä omituista käytäntöä perustellaan avoimuudella ja julkisen keskustelun herättämisellä. Ihanko totta?

Minusta näyttää kovasti siltä, että ne, jotka jaksavat näin kiinnostua muiden tuloista, eivät ole niitä yhteiskunnallisesti aktiivisimpia keskustelijoita, pikemminkin heitä voisi kutsua yhteiskummallisiksi kyräilijöiksi.

Suurilla paikkakunnilla ihmisillä on työnsä ja harrastuksensa, ja he saattavat jopa oikeasti vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin osallistumalla erilaisten järjestöjen ja yhdistysten toimintaan. On pienituloisia ja suurituloisia, ja se on normaalia elämän kulkua. Muiden asioiden urkkijoita löytyy kyllä, mutta suhteellisen harva jaksaa tuhlata energiaansa muiden tulojen vahtimiseen.

Pienemmillä paikkakunnilla tilanne näyttää olevan toinen. Harrastusmahdollisuudet ovat rajallisemmat ja työtäkään ei riitä läheskään kaikille. Silloin on hyvin aikaa kartoittaa, mihin itse sijoittuu oman paikkakuntansa tuloasteikolla. Tämä on ilmeisesti yllättävän suosittua, sillä esimerkiksi Kainuussa myytiin pikkumarketeissakin vielä ainakin pari vuotta sitten yksityisen toimijan julkaisemaa luetteloa verotiedoista, kukin kunta asukkaineen sievästi erikseen lueteltuna.

Mitä näillä tiedoilla sitten tehdään? Isoilla paikkakunnilla en ole koskaan joutunut osalliseksi keskusteluihin, joissa verotietoja olisi puitu. Maaseudulla ne sen sijaan näyttävät tarjoavan kätevää oheismateriaalia sille, kun päätetään, miten oman kylän väkeen suhtaudutaan.

Suomalainen vakio-oletus – joka tosin kummunnee puhtaasta alhaisesta kateudesta – on se, että omalla rehellisellä työllä ei voi vaurastua, vaan toisen varallisuus on mystisesti itseltä pois. Sen sijaan, että toisen menestyksestä iloittaisiin ja haettaisiin inspiraatiota, ryhdytäänkin kyräilemään ja puhumaan selän takana pahaa.

Uskokaa vain kaupunkilaiset, niin se menee, sen verran olen päässyt näitä pikkupaikkakuntien juttuja seuraamaan. Mitään yhteiskunnallista avoimuuskeskusteluja näiden tietojen pohjalta ei ole koskaan syntynyt. Kommentteja tyyliin ”Mitä sekin täällä töissä tekee, sillähän on rikas mies” olen kyllä kuullut keskusteluissa surullisen usein, jopa esimiesportaan edustajilta.

Me suomalaiset olemme hyvin tarkkoja yksityisyydestämme. Jos joskus joudummekin (oi kauhua!) puhumaan tuntemattomille, keskustelukumppanin nimen tai ammatin kysyminen on tunkeilevuudessaan liki sopimatonta, tai ainakin kysymys täytyy jotenkin perustella.

Yliopistollakin anonymiteettiä suositaan: Tenttitulokset julkaistaan vielä ilmoitustaululla, mutta vain opiskelijanumerona ja arvosanana. Opiskelijoita kehotetaan huolehtimaan oman numeronsa salassa pitämisestä samalla tavalla kuin sosiaaliturvatunnuksestaan. Olkoon niin, mutta miksi sitten verotietojen pitää olla kaiken kansan reposteltavissa?

Erityisesti käy sääliksi julkkiksia, joiden tulot kirkuvat joka lehdissä suurin otsikoin. Otsikot ovat suuria siksi, että ne myyvät. Miten muka tämä edistää avoimuutta ja yhteiskunnallista keskustelua? Jos artisti on 300 päivää vuodessa tien päällä ja ansaitsee tällä varsin rankalla tavalla huomattavia summia, miten asian julkaiseminen edistää yhteiskunnan hyvinvointia?

En näe verotietojen julkaisemiselle mitään muuta syytä kuin kateuden ja halpamaisuuden ruokkimisen. Mitä hyvää tästä tavasta on koskaan seurannut? Eikö olisi aika siirtyä maailmalla yleisesti käytettyyn tapaan jättää ihmisten tulot heidän omaksi asiakseen?

#verotiedot

#kateuden päivä