Sosiaalisen kanssakäymisen vaikeus

Olen käynyt viime aikoina erään Facebook-ystäväni kanssa mielenkiintoisia keskusteluja mm. perintöveron poistamisesta ja taannoin tapetilla olleesta lehdistön arvonlisäverosta.

Emme ole läheskään aina samaa mieltä asioista, mutta osaamme molemmat perustella kantamme hyvin, ja keskusteluista on muodostunut hauskaa ja haastavaa älyllistä pöytätennistä. Minä olen tätä mieltä, miten vastaat? No näin, mitäs siihen sanot?

Keskustelusta tekee hauskaa se, että kumpikin pelaa reilusti eikä sorru solvauksiin, ivaan tai toisen mielipiteen vähättelyyn. Vaikka olisimme eri mieltä, molemminpuolinen kunnioitus säilyy. Osaamme pitää henkilön ja mielipiteen erillään, eikä henkilökohtaisuuksiin mennä. Keskustelu pysyy asiallisena, ja ehkäpä kumpikin meistä on jopa saanut mielipiteisiinsä uutta näkökulmaa.

Jussi sanoo piloillaan, että on minulle keskustelun tankkauspiste. Tottahan se on, sillä kunnon keskustelu on kuin älyllistä tankkausta. Tankkausasemia vain on perin vaikea löytää, sillä tällainen sopuisa erimielisyys ja asioiden sopuisa puiminen on Suomessa kovin harvinaista.

Lähes millä tahansa keskustelupalstalla törmää asiattomiin kommentteihin, jos joku on eri mieltä. Solvataan vastapuolen ymmärryskykyä, lukutaitoa, tietämystä, taustaa ja ties mitä. Omat mielipiteet perusteellaan tyyliin "Se on näin koska minä olen tätä mieltä ja jos olet eri mieltä, olet tyhmä." Jopa ystäville saatetaan vastata pahasti ja pilkallisesti heidän omilla sivuillaan.

Miksi me suomalaiset koemme eriävät mielipiteet henkilökohtaisina loukkauksina? Olemme valmiita vaikka lopettamaan antoisan ystävyyden, jos kaveri ei olekaan jostain asiasta samaa mieltä. Onko kyseessä huono itsetunto vai metsäläisyys? Vai pelkkä osaamattomuus?

Toisenlaistakin keskustelukulttuuria olen tavannut. USA:n vuosien aikana ihailin aina sitä, miten amerikkalaiset osasivat keskustella rauhallisesti asioista. Kaikki esittävät mielipiteensä ja niistä keskustellaan, mutta ystävyyden jatkumisen edellytyksenä ei ole, että joku luopuisi kannastaan. Todetaan vain lopuksi, että tästä me nyt olemme eri mieltä vaan ei se mitään, olet silti kaverini ja hyvä tyyppi. Eikä keskustelun jälkeen mennä puhumaan selän takana pahaa eri mieltä olevasta kaverista.

Selittyykö tämä ero sosiaalisten taitojen erilaisella arvostuksella? Sanotaanpa amerikkalaisesta koulujärjestelmästä mitä hyvänsä, niin sosiaalisia taitoja lapset ainakin oppivat. (Kukin miettiköön sitten tykönään, kummasta on elämässä enemmän hyötyä, sosiaalisista taidoista vai toisen asteen yhtälön ratkaisemisesta.)

Suomen koulujärjestelmä on kiistämättä hyvä, mutta siinä on sosiaalisten taitojen mentävä aukko. Sen sijaan, että asioista opeteltaisiin keskustelemaan rakentavasti, opettaja usein sanelee luokalle, mitä mieltä niistä pitää olla. Oppilaiden tehtävänä on olla hiljaa ikään kuin heidän mielipiteensä eivät olisi tarpeeksi hyviä.

Näin kasvaa hiljaisten joukko, joka menee vielä yliopistollakin paniikkiin, kun pitäisi avata suunsa ja esittää oma mielipide vaikka miten mitättömästä asiasta. Joukko, joka ei osaa keskustella rakentavasti tai perustella mielipiteitään, koska sitä ei ole sille koskaan opetettu. Joukko, joka osaa englannin kieliopin pienimmätkin säännöt, mutta ei saa silti sanotuksi englanniksi mitään, koska sosiaaliset taidot eivät riitä keskustelevaan kanssakäymiseen.

On aika lisätä koulujen ohjelmaan vuorovaikutustaitoja. Ne ovat perusta, jota ilman muiden aineiden osaamisesta ei saa täyttä hyötyä irti. Voi olla vaikka miten hyvä vaikka missä, mutta taidoista ei ole mitään hyötyä, jos niitä ei osaa vakuuttavasti esitellä vaikkapa työhaastattelussa. Sosiaalinen kanssakäyminen on myös esimerkiksi ammatillisen verkostoitumisen perusta, ja verkostoituminen ja laajat kontaktit ovat elintärkeitä monella alalla. Suomessa riittää osaamista; vuorovaikutus olkoon seuraava haasteemme, jonka avulla opimme tuomaan osaamisemme esiin.

Pisuaareja miehille!

Minulla on Helsingissä kakkosasunto, jossa asun yksin. Sen kylpyhuone pysyy maagisen siistinä. Vessanpönttökin tarvitsee pestä vain noin kerran kuukaudessa, jos sitäkään. Mieheni ja minun yhteisen asunnon pönttö taas on kuurattava vähintään kerran viikossa, tai se alkaa tuoksahtaa yleiseltä miestenvessalta ja posliinin reunoille kertyy roiskeita.

Näiden kahden vessan välillä ei ole muuta eroa kuin se, että useammin pestävää käyttää myös mieheni. Ei hän silti ole sottapytty. Itse asiassa hän on aika siisti.

On vain teknisesti mahdotonta ja itse asiassa aika kohtuuton vaatimus, että mies voisi tehdä tarpeensa istumiseen tarkoitettuun pönttöön seisaaltaan roiskimatta. (Ja tosimieshän ei istualtaan pissaa.) Epäilen, että miehet eivät itse edes huomaa, että eivät osaa (tai paremminkin, voi) täsmäpissata polven korkeudella olevaan pönttöön.

Useimpien ei tarvitse huomata, sillä pönttö pysyy mystisesti raikkaana, koska aina löytyy äiti, vaimo tai tyttöystävä, jonka tehtäväksi vessan kuuraaminen lankeaa.

Tai työpaikan siivooja. Olin joskus nuorena tyttönä kesätöissä paperitehtaalla siivoojana, ja vuosikausia miesten vessoja kuurannut työkaverini oli tympääntyneenä liimannut erään pöntön yläpuolelle lapun: ”Astu lähemmäs. Se ei ole niin pitkä kuin luulet.” Ongelma on kutakuinkin yhtä yleinen kuin länsimainen vesiklosetti.

Puolet väestöstä on miehiä, ja on hämmästyttävää, että heitä ei oteta paremmin huomioon vessojen suunnittelussa. Nykyasunnoista löytyy ääniohjattuja valokatkaisimia, puhelimella päälle kytkettäviä saunoja, stereoilla varustettuja suihkukoppeja, sähköisiä korkinavaajia ja ties mitä kalliita härpäkkeitä.

Siksi minusta on täysin käsittämätöntä, että kotikylpyhuoneissa ei vieläkään ole vakiovarusteena luontevalle korkeudelle asennettuja huuhdeltavia pisuaareja. Se olisi hygieenistä ja säästäisi siivousvaivoja. Eikä kenenkään tarvitsisi enää manailla ylös jätettyjä vessanrenkaita, tai mikä vielä pahempaa, kokonaan ylös nostamatta jäänyttä rengasta, jolla on keltaisia roiskeita.

Jyväskylän asuntomessuille on suunniteltu erilaisia reittejä eri asioista kiinnostuneille. Eräs vaihtoehdoista on äijäteema. Stereotyyppisesti äijäreitin asunnoista löytyy akustiikkaratkaisuja, hifi-laitteistoja ja rallisimulaattori. Vaan löytyykö pisuaareja?

Loma-asuntomessut tekevät mökkeilystä varustekilpailua

Kävin Kalajoen loma-asuntomessuilla etsimässä kivoja ideoita omalle mökillemme. Elämys oli ehdottomasti viihdyttävä ja näkemisen arvoinen, mutta ideoita vaatimattomalle mökillemme en sieltä löytänyt.

Sen sijaan oli suorastaan tajunnan räjäyttävää huomata, että mökkeily ei ole enää luonnonläheistä downshiftaamista hieman alkeellisissa oloissa vaan suuren luokan suorittamista ja varustekilpailua.

Ulkohuussi ja pihasauna, johon vesi tulee kantamalla, ovat toivottoman noloja. Pitää olla tavallisen mummon mökin kokoiset sauna- ja suihkutilat, ja saunassa mielellään kaksi kiuasta, joista toinen lämpenee sähköllä ja toinen puulla.

Keittiö on tietysti täysin varusteltu jääkaappi-pakastimineen ja liesituulettimineen, ja erillisistä kodinhoitotiloista löytyy sekä pesukone että kuivaaja.

Ilman kylpytynnyriä ei voi loma-asua, ja parhailla kilpavarustelijoilla on tietysti myös uima-allas, vaikka oltaisiinkin meren äärellä.

Itse asiassa jopa keskiverto-omakotitalo on näihin loma-asumisen huippuluomuksiin verrattuna niin alkeellinen ja halpa, että en taida enää ikinä kehdata kutsua vieraita edes kaupunkiasuntoomme, mökistä puhumattakaan.

Kaikki näytteilleasettajat olivat loma-asumisen pakollisesta ylellisyydestä hämmästyttävän yksimielisiä. Messualueella on 28 kohdetta, joista parikymmentä edusti modernia valkoista ja huippuavaraa suuntausta valtaisine ikkunoineen, ja loput olivat perinteisiä hirsimökkejä. ”Mökki” tosin tarkoittaa tässä tapauksessa ihan tavallista viimeisen päälle varusteltua omakotitaloa, jossa on tietysti pakolliset puuterassit, lasiveranta ja totta kai kylpytynnyri. 

Tasalaatuisuus oli niin vallitsevaa, että kaikki kohteet nähtyäni minusta tuntui, että olin nähnyt saman valkoisen lasitalon parikymmentä kertaa ja saman hirsitalon kuudesti.

Alla messuilla puhelimella ottamiani (ja siksi valitettavan huonolaatuisia) kuvia eri kohteista. Valitsin kuvia, kotka edustavat messuilla vallitsevia trendejä. Turha mainita, mistä kohteesta mikin kuva on, sillä kohteiden tasalaatuisuuden vuoksi kuvat voisivat olla ihan mistä kohteesta tahansa, niin samalta ne kaikki näyttivät sisustusta myöten.

Luonnonläheisyys ja oma rauha ovat out. Etelänlomilta tai lomaosakkeista tuttu tiivis asuminen on in. 

Sekä lasikuisti että kalustettu ulkoterassi pitää olla. 

Terassin täytyy olla valtaisa ja ulottua mielellään koko talon ympäri.

Kylpytynnyri on must.

Sauna on mielellään erillisessä rakennuksessa, mutta siihen pääsee päärakennuksesta muutamalla askeleella terassin poikki. Saunassa pitää olla isot ikkunat. Trendikäs kiuas on palovammojen uhallakin keskellä saunaa.

Kodinhoitotilatkin ovat valtaisat ja viimeisen päälle laitetut.

Makuuhuoneet sen sijaan ovat lähes poikkeuksetta pikkuruisia.

Makuuhuoneiden koossa on kitsasteltu, mutta muuten hukkatilaa löytyy niin ylisuurista kahden suihkun suihkutiloista kuin kodinhoitohuoneista ja auloistakin. Erityisesti minua ihmetytti tämä toisessa kerroksessa oleva muusta lattiatasosta korotettu lasikoppi. Sisällä (!) aurinkotuoleissa istuvat katselevat toki merta, mutta samalla myös pohjoiseen päin.

Avaruuden, lasin ja valkoisuuden tasapainottajana on käytetty rouheita pintamateriaaleja, tässä betonia keittiössä.

Erityiset kiitokset Kalajoelle erittäin toimivista ja spektaakkelimaisista pysäköintijärjestelyistä lentokentällä.