Sosiaalisen kanssakäymisen vaikeus

Olen käynyt viime aikoina erään Facebook-ystäväni kanssa mielenkiintoisia keskusteluja mm. perintöveron poistamisesta ja taannoin tapetilla olleesta lehdistön arvonlisäverosta.

Emme ole läheskään aina samaa mieltä asioista, mutta osaamme molemmat perustella kantamme hyvin, ja keskusteluista on muodostunut hauskaa ja haastavaa älyllistä pöytätennistä. Minä olen tätä mieltä, miten vastaat? No näin, mitäs siihen sanot?

Keskustelusta tekee hauskaa se, että kumpikin pelaa reilusti eikä sorru solvauksiin, ivaan tai toisen mielipiteen vähättelyyn. Vaikka olisimme eri mieltä, molemminpuolinen kunnioitus säilyy. Osaamme pitää henkilön ja mielipiteen erillään, eikä henkilökohtaisuuksiin mennä. Keskustelu pysyy asiallisena, ja ehkäpä kumpikin meistä on jopa saanut mielipiteisiinsä uutta näkökulmaa.

Jussi sanoo piloillaan, että on minulle keskustelun tankkauspiste. Tottahan se on, sillä kunnon keskustelu on kuin älyllistä tankkausta. Tankkausasemia vain on perin vaikea löytää, sillä tällainen sopuisa erimielisyys ja asioiden sopuisa puiminen on Suomessa kovin harvinaista.

Lähes millä tahansa keskustelupalstalla törmää asiattomiin kommentteihin, jos joku on eri mieltä. Solvataan vastapuolen ymmärryskykyä, lukutaitoa, tietämystä, taustaa ja ties mitä. Omat mielipiteet perusteellaan tyyliin "Se on näin koska minä olen tätä mieltä ja jos olet eri mieltä, olet tyhmä." Jopa ystäville saatetaan vastata pahasti ja pilkallisesti heidän omilla sivuillaan.

Miksi me suomalaiset koemme eriävät mielipiteet henkilökohtaisina loukkauksina? Olemme valmiita vaikka lopettamaan antoisan ystävyyden, jos kaveri ei olekaan jostain asiasta samaa mieltä. Onko kyseessä huono itsetunto vai metsäläisyys? Vai pelkkä osaamattomuus?

Toisenlaistakin keskustelukulttuuria olen tavannut. USA:n vuosien aikana ihailin aina sitä, miten amerikkalaiset osasivat keskustella rauhallisesti asioista. Kaikki esittävät mielipiteensä ja niistä keskustellaan, mutta ystävyyden jatkumisen edellytyksenä ei ole, että joku luopuisi kannastaan. Todetaan vain lopuksi, että tästä me nyt olemme eri mieltä vaan ei se mitään, olet silti kaverini ja hyvä tyyppi. Eikä keskustelun jälkeen mennä puhumaan selän takana pahaa eri mieltä olevasta kaverista.

Selittyykö tämä ero sosiaalisten taitojen erilaisella arvostuksella? Sanotaanpa amerikkalaisesta koulujärjestelmästä mitä hyvänsä, niin sosiaalisia taitoja lapset ainakin oppivat. (Kukin miettiköön sitten tykönään, kummasta on elämässä enemmän hyötyä, sosiaalisista taidoista vai toisen asteen yhtälön ratkaisemisesta.)

Suomen koulujärjestelmä on kiistämättä hyvä, mutta siinä on sosiaalisten taitojen mentävä aukko. Sen sijaan, että asioista opeteltaisiin keskustelemaan rakentavasti, opettaja usein sanelee luokalle, mitä mieltä niistä pitää olla. Oppilaiden tehtävänä on olla hiljaa ikään kuin heidän mielipiteensä eivät olisi tarpeeksi hyviä.

Näin kasvaa hiljaisten joukko, joka menee vielä yliopistollakin paniikkiin, kun pitäisi avata suunsa ja esittää oma mielipide vaikka miten mitättömästä asiasta. Joukko, joka ei osaa keskustella rakentavasti tai perustella mielipiteitään, koska sitä ei ole sille koskaan opetettu. Joukko, joka osaa englannin kieliopin pienimmätkin säännöt, mutta ei saa silti sanotuksi englanniksi mitään, koska sosiaaliset taidot eivät riitä keskustelevaan kanssakäymiseen.

On aika lisätä koulujen ohjelmaan vuorovaikutustaitoja. Ne ovat perusta, jota ilman muiden aineiden osaamisesta ei saa täyttä hyötyä irti. Voi olla vaikka miten hyvä vaikka missä, mutta taidoista ei ole mitään hyötyä, jos niitä ei osaa vakuuttavasti esitellä vaikkapa työhaastattelussa. Sosiaalinen kanssakäyminen on myös esimerkiksi ammatillisen verkostoitumisen perusta, ja verkostoituminen ja laajat kontaktit ovat elintärkeitä monella alalla. Suomessa riittää osaamista; vuorovaikutus olkoon seuraava haasteemme, jonka avulla opimme tuomaan osaamisemme esiin.